Sanottuaan siten hyvästi, lähti hän pois.
"Hm" — sanoi ylioppilas katsellen hänen jälkeensä — "tuossa hän meni, hän oli suuttunut, sen näin selvästi. Ehk'ei hän kuitenkaan ole niin lapsellinen, kuin luulin, ja minä kohtelin häntä kuin pahankurista lasta. Kannattaisikohan kuluttaa enemmän aikaa saadakseni hänet muuttumaan? Hän on kyllä monessa suhteessa hyvin lapsellinen, helppo on taivuttaa häntä ja saada hänet hämilleen, hän tuli liikutetuksi, muistaessaan yhtymistään isänsä kanssa. Hm — ensi kerran koetan menetellä toisin. — Eihän hän nyt kuitenkaan ollut niin naurettava, kuin Mari hänestä kertoi — —"
"Tuo ilkeä ylioppilas", ajatteli Aino itsekseen astuessaan kotiinsa ja vavisten vielä vihasta, "niin äärettömän viisas olevinaan — mutta nyt kävelenkin viimeisen kerran sitä tietä, tähän aikaan. Ja illalla kirjoitan Mathildalle. —"
Neljäs luku.
Sisällistä ja ulkonaista taistelua.
Aino piti sanansa. Hän ei koskaan mennyt ulos kävelemään siihen aikaan, jolloin hän luuli tapaavansa ylioppilasta. Vaan kuitenkaan ei hän saanut ajatuksiaan pois hänestä. Olihan ylioppilas kuitenkin toisellainen, parempi kuin toiset, — toiset — niin ketä muita täällä olikaan? Isäkö, joka työskenteli saarnojensa ja köyhäinhoidon kanssa? Maakauppias, joka möi kahvia ja tupakkaa? Olavi tuolla valleilla, joka antoi tyttärensä soittaa pianoa ja joka vaan puheli valkoisesta tammastaan? Vai voudin tytärkö, joka vaan ajatteli hanhiaan ja lääviänsä? — Ei, ylioppilas oli kuitenkin heitä parempi. Kulkiessaan yksin tietä pitkin, tahi istuessaan, juohtui hänen mieleensä entiset ja nykyiset ajat — kaikki, mitä ylioppilas oli sanonut, kuinka lapsellinen hän itse silloin oli ollut. Hänen sydämessään tuntui silloin niin kummalliselta — mutta olihan ylioppilas ollut niin hävitön — ja kohdellut häntä niinkuin lasta, jonka kanssa vielä saa leikkiä, — niin, kyllä ylioppilas saisi olla varma siitä, ett'ei hän enään koskaan astuisi hänen tiellensä, ei koskaan enään välittäisi hänestä — eikä koskaan katsoisi hänen jälkeensä. Mutta samassa katsoi hän kuitenkin taaksensa — tietysti voidakseen vaan nähdä tuliko ylioppilas hänen perässään. Oi, jospa vaan pääsisi takaisin kaupunkiin, siellä olisi elämä toista!
Ylioppilas ei voinut käsittää, mihin Aino oli jäänyt, vaan rupesi vähän epäilemään, että hän tahallaan koettaisi välttää yhtymistä hänen kanssaan. Kerran saavutti hän kuitenkin Ainon, ja siihen olivat hänen kirjansa syypäänä. Hän oli kauan aikaa istunut ja ajatellut eikä kuitenkaan ymmärtänyt sitä mitä luki, sentähden viipyi hän tällä kävelymatkallaan kauemmin kuin hänen tapanaan oli. Aino hämmästyi suuresti nähdessään äkkiä ylioppilaan vieressään.
"Hyvää päivää, Aino neiti", sanoi ylioppilas, nostaen lakkiaan, "minkätähden en ole tavannut teitä niin kaukaan aikaan? Oletteko vielä suutuksissa minuun, kun olin viimein vähän rohkea? Minä en tarkoittanut sillä mitään pahaa ja jos tahdotte, pyydän mielelläni teiltä anteeksi. Minä pyydän hyvin harvoin keneltäkään anteeksi", lisäsi hän hitaasti.
Aino häpesi, sillä ylioppilas puhui niin suoraan ja kuitenkin niin arvokkaasti ja kohteliaasti. Hän unohti kaikki vastaukset, joita jo oli valmiiksi miettinyt, jos ylioppilas vielä tulisi häntä puhuttelemaan. Hän vastasi vaan, ett'ei hänellä ollut mitään syytä suuttumukseen.
"Sitä parempi", vastasi Erkki, "niin uskallan toivoa, ett'ei seurani ole teille niin vastenmielistä."