Aino hämmästyi vielä enemmän eikä tietänyt mitä sanoa.
Ylioppilas alkoi puhua kaikellaisista asioista, ja kaikki, mitä hän sanoi, oli niin selvää ja varmaa; hän ei koskaan joutunut hämilleen, eikä kuitenkaan ollut olevinaan ylpeä, vaan hän esitti kaikki niin lempeällä, hauskalla tavalla, ett'ei Aino voinut häntä peljätä eikä suuttua häneen. Aino ei voinut vastata kuin aivan välttämättömimpiin kysymyksiin, vaan antoi toverinsa puhun, jolla aikaa hän useampia kertoja tarkasteli häntä kunnioituksella. Lopuksi käänsi ylioppilas puheen kaupungin-elämään, kysyen minkälaista siellä oli, ja Aino kertoi silloin teaaterista, laulajaisista ja tansseista.
"Niin, eikö teidän mielestänne ole hauska tanssia", kysyi Erkki äkkiä.
Aino katsahti häneen hämmästyneenä — hän puhui tanssista.
Ylioppilas ei ollut huomaavinaan tätä tutkivaa katsetta, vaan jatkoi:
"Ja säveleen kannattamana liidellä eteenpäin tuntien ainoastaan raittiin ilmanvedon löyhähtelevän kasvojamme vasten ja rinta täynnä iloa vaipua sitten alas valon ja suloisen soiton hurmaamana."
Ainon kasvot tulivat ikäänkuin vähän valoisemmiksi, hän tahtoi puhua, mutta ylioppilas ei antanut hänelle sananvuoroa. "Ja sitten teaaterissa voida unohtaa kaikki kirjatomu, talouden toimet ja jokapäiväiset huolensa ja tulla kotiin ikäänkuin jostain virvoittavasta, raittiista kylvystä."
Aino sai uutta eloa, hänen silmänsä loistivat kun hän kuuli mainittavan kaikkia hänen rakkaita muistojaan.
"Niin teaateri!" — huudahti hän — "ette voi uskoa, kuinka hyvä paikka meillä oli ensimmäisellä loosirivillä, aivan näyttämön vieressä, niin että saimme nähdä kaikkia katselijoita ja oli melkein yhtä hauskaa kuin nähdä kappaletta."
"Vai niin?" vastasi ylioppilas.