"Niin, ja kaikki ne tanssijaiset, joissa kävin! Ajatelkaa, kerran olin huveissa viisi iltaa peräkkäin, enkä tullut sieltä kertaakaan kotiin ennen kello kolmea yöllä. Ja viimeinen —" Ainon suu vetäytyi hymyyn hänen sitä vaan ajatellessaan.
"Olivatko viimeiset tanssijaiset niin merkilliset?" kysyi ylioppilas hymyillen.
"Oi, ei — mitenkään muuten, kuin että Elise Boyesen kaatui pitkällen lattialle ja Maria Petersen tuli loukatuksi ja lähti kotiinsa, kun ei hän ollut pyydetty tanssimaan kotiljongia." Äkkiä pysähtyi Aino, sillä hän katsahti sattumalta ylioppilaasen ja näki kuinka totinen hän oli, niinkuin hän olisi jotain tarkoin ajatellut.
"Mutta sanokaa nyt minulle, Aino neiti", jatkoi hän hitaasti ja tyynesti, "kun silloin tulitte kotiin kello kolme aamulla, taisitteko silloin iloisella sydämellä kiittää Jumalaa hauskasta illasta, jonka Hän oli teille sallinut?"
"Jumalaako?" toisti Aino kummastellen.
"Niin — te tiedätte yhtä hyvin kuin minäkin, että Jumala on läsnä kaikkialla. Mutta minä vaan haluaisin tietää, voitteko vielä tanssia niinkuin lapsi. Harvoin voi aikaihminen tanssia niinkuin lapsi. Puvun täytyy sopia hyvästi, ja tietysti ensin täytyy katsella peilistä ovatko kukkaset paikoillaan; ja kenpä voisi olla ajattelematta ketä muita tanssisalissa lie ja kenen kanssa hän saisi tanssia? Entäs kaikki ne uteliaat silmät, jotka häntä tarkastelevat, ja sitten pitäisi jokaisella olla silmät ja korvat auki kuullakseen mitä joka haaralla hänestä puhutaan, ja huomatakseen miten kukin on puettuna, minkälainen muoti on, kuka on hienoin, komein j.n.e., oi, siellä on tuhansia asioita, joita täytyy tarkastaa voidakseen seuraavana päivänä kertoa kaikesta ystävälleen. Niin, ettekö ole samaa mieltä, Aino neiti?"
Aino seisoi epäilevän näköisenä, puoleksi hymyillen, puoleksi häveten. Hän ei ollut tottunut tällaiseen puhuttelutapaan, eikä voinut vastata kysymykseen kieltävästi, kun hän itse oli samalla tavoin kertonut kahdesta ystävästään kaupungissa.
"Minä en ole niin tarkoin sitä miettinyt", vastasi hän vaan, "mutta kaupungissa ei sillä tavoin puhuttu tanssiaisista."
"Ehkä olenkin liian ankara," jatkoi taas ylioppilas, "mutta ajatelkaa, viisi iltaa peräkkäin ja kello kolmeen asti! Onko tämä lepoa, jota tanssi tuottaisi, onko tämä suloista? Ajatelkaa miltä nuoret tytöt näyttävät valvottuaan tanssijaisissa kello kolmeen asti aamulla! Hienoharsonen puku revittynä repaleiksi, vanteet hameessa ehkä poikkinaisina, kukat päässä kuihtuneina ja huonosti pidettyinä, loistavat silmät väsyneinä ja unisina, punaiset, raittiit kasvot kalpeina ja voimattomina. Tällaisen kuvan näkee aurinko pilkistäessään aamulla ikkunasta sisään ja kehoittaessaan ihmisiä työhön ja uuteen elämään. Ei, pois, kotiin, niinkauan kuin kruunujen kynttilät loistavat vielä täydellä valollaan, niinkauan kuin ilo vielä hymyilee meille ja soitto vielä puhtaasti kaikuu korvissamme, niinkauan kuin kaikki mitä näemme on raitista ja ihanaa, — siiloin viemme mukanamme täydellisen eheän kuvan, jota voi ilolla muistella."
"Mutta ken voi mennä kesken pois tanssijaisista, juuri kuin ilo on ylimmillään?" kysyi Aino.