"Minä voin, ja tekin voitte, jos vaan tahdotte, jos ette mieluummin tahdo tuntea itsenne kyllästyneeksi kaikkeen tuohon nautintoon ja lopettaa iltanne haukottelemisella."
Kun ei Aino mitään vastannut, jatkoi ylioppilas.
"Minä näytän nyt teille kaksi kuvaa, jotka ehkä tunnette. Toisella puolen kalpea, tanssissa väsynyt kaupungin neiti, joka istuu sohvallaan, yskii ja viiniä maistelee, ja toisella kirkassilmäinen, punaposkinen maalaistyttö, joka nousee vuoteelta auringon noustessa ja koko päivän laulaa kuin leivonen. Kumpaisen heistä mieluummin valitsisitte ja kumpaisena itse tahtoisitte olla?"
Aino loi silmänsä alas; sillä hän tuli ajatelleeksi itseään ja hän ymmärsi että ystävänsä tarkoitti juuri häntä. Mutta kun ei hän mitään vastannut, jatkoi ylioppilas.
"Älkää luulko, Aino neiti, että tahdon ketään tuomita, mutta kun te katselette maaseutua kaupunkilaisen silmillä, niin sallikaa minun tehdä päinvastoin. Oli vielä jotain, jota mielelläni haluaisin tietää; kun kerran alotin pitää luentoja, niin tahdon jatkaakin — mistä te, neiti, puhelitte tavallisesti siellä kaupungissa."
"Sitä ei todellakaan ole helppo muistaa", vastasi Aino hymyillen.
"Niinkö paljon te puhelitte?" — ja ylioppilas nauroi viekkaasti — "niin, niin, jos ette tahdo sitä sanoa, niin koetan arvata. Ensi alussa sinne tultuanne olitte ujo ettekä vastannut muuta kun on ja ei, eikö niin?"
Aino kohotti kummastuneena päänsä.
"Eikö niin?" toisti ylioppilas, "minä olen hyvä ennustaja ja voin sanoa vieläkin enemmän. Te puhuitte kodistanne, maalaiselämän tavoista — ja te olette kertonut minusta." Ylioppilas loi tutkivan, terävän katseen Ainoon, joka tuli aivan punaiseksi.
"Mistä voitte sen tietää?" änkytti hän hämmästyneenä.