"Jumalan kiitos, hän on vielä lapsi", ajatteli ylioppilas itsekseen, ja hänen kasvonsa kirkastuivat. "Niin, katsokaas, minä olen hyvä ennustaja. Minä tiedän vieläkin enemmän, Aino neiti, minä tiedän, mitä minusta sanoitte."
Aino katseli maahan.
"Te olette sanonut melkein näin: ette voi uskoa kuinka monta kummallista ihmistä siellä kotona on. Siellä on olueenpanija, joka on paksu kuin tynnyri, hän on ensimmäinen ja suurin tanssija ja sitten on siellä ylioppilas, joka on aivan suurilla kirjaimilla painetun rukouskirjan näköinen." —
"Sitä en ole koskaan sanonut", keskeytti Aino äkkiä, katsellen suoraan hänen silmiinsä.
"Jos ei juuri samoilla sanoilla, niin kuitenkin oli tarkoitus sama", vastasi ylioppilas hymyillen. — "No, ja sitten olette puhunut lukkarista, joka sanoo amen kuorin ovella ja sitten isästänne suurissa päällyssaappaissaan. Kyllähän te tunnette tuon vanhan laulun maaseudun papeista, jota kaupungissa alituisesti jankutetaan, ja eikö totta, tekin, Aino neiti, olette ottanut siihen osaa? Teille on myöskin naurettu, kun kerroitte yhtä ja toista täällä meidän elämästämme, ja te olette kuunnellut paljaita keikarien sukkeluuksia ja pistopuheita, ja sillä aikaa istui teidän isänne, maaseudun pappi, ajatellen rakasta tytärtään ja rukoillen, että Jumala häntä suojelisi."
Aino ei nostanut päätään, vaan hän ei voinut salata kahta kyyneltä, jotka tipahtivat alas maahan.
"Suokaa anteeksi", kuiskasi hän.
"Minulta ei teillä ole mitään anteeksi pyydettävää", vastasi ylioppilas. "Päinvastoin pitäisi, minun ennemmin kiittää teitä siitä, että te olette totisesti kuunnellut sanojani ettekä niistä minuun suuttunut. Älkää nyi luutko sen johdosta, mitä olen sanonut, että vähänkään halveksin sellaisia huvituksia; mutta niitä voi usein käyttää väärin, ja minä pidän aina peilinäni kaikkea, mikä on ihanaa. Niin, nyt en ennän tahdo teitä kiusata, nyt saatte mielellänne sanoa, että minä olen tänään pitänyt teille esitelmän. Milloinhan pidän seuraavan? No, hyvästi, hyvästi, kiitos seurasta."
Aino ei enään ollut niin keveä jaloiltaan, kulkiessaan sinä päivänä kotiinsa. Hän ei tietänyt mikä outo riemun sävel soi hänen sydämessään, jonka ääntä hän ei voinut vaientaa; hän ei voinut mielestänsä selvästi ajatellakaan. Ja kun hän näki puut ja valkoisen, ystävällisen aituuksen puutarhan ympärillä, pappilan ja viheriän portin, tuntui hänestä niinkuin ne seisoisivat niin totisina uhaten häntä. Ja eikö isänkin silmissä ollut jotain, joka soimasi häntä? vaikka hän aina olikin niin hyvä ja ystävällinen, taputti hänen poskiaan ja suuteli häntä. Aino meni ylös huoneesensa, hän tunsi suuren halun saada itkeä, vaan hän ei voinut. Hän istuutui tuolille ikkunan eteen, nojasi kyynäspäänsä ikkunalautoja vasten, ja katseli ulos pää käden nojassa. Hän ei nähnyt mitään, vaikka hänen silmänsä tuijottivat samaan paikkaan. Jos olisivat häneltä kysyneet, mitä hän ajatteli, olisi hän vastannut: "en itsekään tiedä." Ehk'ei hän tietänytkään, minkätähden hänen jalkansa veivät hänen kirjakaapin luo ja minkätähden hän pysähtyi katselemaan kirjoja. Hän katseli koreisin niteisin sidottuja kirjoja, jotka oli tuonut mukanaan kaupungista. Käsi kuroitti jo ottamaan niitä, mutta hän ei huolinut ainoastakaan. Viimeiseksi huomasi hän siellä pienen, tomuisen kirjan, jonka mustalla kannella oli kultaristi. Tämän otti hän ja meni pöydän luo. Hänen silmänsä pysähtyivät tarkastelemaan ensimmäistä lehteä, jolle oli painettuna: Naisen tehtävä ja velvollisuus evankeliumin valossa. Kuinka kauan hän siellä istui ei hän itsekään tietänyt, mutta sitten koputettiin ovelle ja sisään astui hänen vanha ystävänsä Halvar, kirje kädessä.
"Tässä on Teille kirje", sanoi hän jääden kohteliaasti seisomaan ovelle, lakki kädessään.