"Kirje!" huudahti Aino, ikäänkuin unesta heränneenä, nousi ylös ja juoksi häntä vastaan. "Mathildalta!" huudahti hän iloisesti. Aarre kädessään juoksi hän tuolin luo, avasi kirjekotelon, kirjeessä oli monta, monta arkkia, hän levitti ne eteensä, kirja oli tiellä, sen hän heitti pois ja luki.

"Oma, rakas sydänkäpyni!

Et voi uskoa kuinka sinua kaipaavat isä, äiti, Fredrik, Erkki setä ja kaikki muutkin — niin, eikä hän suinkaan vähimmässä määrässä, tiedäthän ketä tarkoitan. Hyi, Aino, kuinka taisit olla niin armoton ja kovasydäminen ja lähteä pois täältä juuri silloin, kuin näit miten ihastunut hän oli sinuun. Hän näyttää nyt, poika raukka, niin surkastuneelta ja alakuloiselta. Hän ei enään niinkuin ennen kulje suorana ja reippaana ikkunaimme ohitse, tervehdi niin lempeästi kuin sulava voipalanen eikä nouse varpailleen, niinkuin hänellä olisi gummia jalkapohjissaan, ei, nyt hän on taas yhtä jörömäinen kuin ennenkin ja on ruvennut taas puremaan tupakkaa. Siinä saat nähdä, miten olet herättänyt kaupunkilaisten huomiota. Ja hän kyselee niin tarkoin ja ahkerasti, olenko minä kuullut mitään sinusta. Sentähden saan minä aina tanssia yhden tanssin hänen kanssansa. Silloin kyselee hän sinua, innostuu tietysti ja huutaa ääneen, ett'ei ketään tyttöä koko tanssisalissa voi verrata sinuun, ja kun minä sanon: 'kiitos kohteliaisuudesta', kumartaa hän, hymyilee ja vastaa: 'paitsi teitä, neiti'. Mutta 'lopussa kiitos seisoo', niinkuin sananlasku sanoo. Niin, olin unohtaa, tunnetko sinä tohtori N—ää. Et voi uskoa kuinka kummallinen hän on. Hänen piti eilen tanssia täällä, mutta ei voinut mitenkään päästä tahtiin, vaan kun hänen piti koetella, potki hän vaan jaloillaan, oi, hänpä vasta oli lystillinen. Ja ajattelepas, kuinka häpeällistä, hän polki uudelle hameelleni, niin että siihen tuli reikä. Niin, jospa sen näkisit, Aino! Se on viheriä, meren värinen, kaikkein hienoimmilla silkkipitseillä koristettu. Äiti maksoi siitä neljä markkaa kyynärältä ja kaikki tulivat minulla kyselemään, mistä olen sen ostanut. Torvisoittokunta puhaltaa vielä joka sunnuntai torilla. Jospa olisit siellä, Aino! siellä on niin monta, jotka etsivät sinua. Nyt on tänne tullut viisi uutta luutnanttia, joista yhden nimi on Paulsen, et voi uskoa kuinka miellyttävä hän on. Ylioppilas Hansen on kihlannut Susanna Stephens'in, ja nyt eivät he huoli muusta kuin katselevathan vain toisiaan ja koettelevat astua kävellessään tahdissa käsikynkässä. Ja kuules, Aino, älä puhu kenellekään, sillä minä lupasin pitää sitä salassa; minä kuulin Miinalta, jolle kauppias Johanson'in rouvan sisar oli sen kertonut, että Fredrik oli menossa kihloihin. Hän oli kotiljongissa kolmasti pyytänyt Lotta Sylvius'ta ja viime torstaina meni hän häntä hakemaan ompelukoulusta. Miten on sinun laitasi, Aino? Vieläkö ylioppilas koettaa mielistellä sinua, niinkuin ennen, ja lainata sinulle opettavaisia ja ikäviä kirjoja? Minä kuvailen näkeväni sinut juhlallisena kuin vanha neiti kävelevän hänen vieressään kuunnellen viisaita sanoja, jotka tulvailevat hänen kunnioitettavilta huuliltaan. Sinä taidat aivan muuttua rukouskirjaksi ennenkuin taas tulet kaupunkiin. Oi, enhän sitä tarkoita, ymmärräthän sen, minä lasken vaan leikkiä kanssasi, sillä sinähän olet minun pikku sydänkäpyni. Sinun pitäisi, Aino, pian taas tulla tänne kaupunkiin, minä en voi käsittää, miten sinä yhä vaan jaksat olla siellä maalla. Nyt saamme tänne laulajajoukon, tanskalaisia näyttelijöitä ja paljon muuta hauskuutta. Onpa hauska, kun nuo tanskalaiset näyttelijät kerrankin tulivat, sillä entiset näyttelivät vaan niin totisia, ikäviä kappaleita, joita nähdessä tekee mieli nukkua; mutta nyt saamme nähdä Orpheus'ta ja Erik Bögh'in pikku näytelmiä. Ajattelepas, Orpheus'ta! eikö ollut hauska sinä iltana, muistathan samana iltana, jolloin ylioppilas Krebs saattoi meidät kotiin?"

* * * * *

Kirje sisälsi paljon muutakin ja Aino luki ihastuneena. Kaupunki kaikkine muistoineen, iloineen ja huvineen sekä imartelevine viehättävine sanoineen oli ikäänkuin lumottu hänen eteensä. Hän nousi äkkiä tuoliltaan, hymyili ja lauloi. Sitten juoksi hän kirjoituspöytänsä luo, otti esiin paperin ja istuutui kohta kirjoittamaan vastausta. Hän oli kiihoitettu kirjeestä, jonka oli saanut, hänen kynänsä liikkui nopeasti, ja sanat tulivat kuin itsestään.

Kirjeen sisältö oli seuraava:

"Rakas Mathilda!

Et voi uskoa kuinka hyvää kirjeesi teki minulle. Minä olin niin surullinen ja alakuloinen, en itsekään oikein tiedä siihen syytä, minä halusin lohduttavia sanoja ja silloin sain kirjeesi. Sinä olet iloinen ja ystävällinen, niinkuin aina ennenkin, ja haihdutat pois kaikki ikävät ajatukseni ja nyt olen taas niin iloinen ja tyytyväinen. Alakuloisuuteni on kuin poispyyhkäisty ja minä tahdon nyt kirjoittaa sinulle ja kiittää kirjeestäsi. Minä luulen että tuo ylioppilas tekee minut niin levottomaksi. Hän seuraa aina minua, minä en saa koskaan kävellä rauhassa häneltä. Vaan en minä myöskään voi, niinkuin sinä sanoit, käskeä häntä menemään sinne missä pippuri kasvaa, sillä hän katsoo kaikkia niin kummalliselta kannalta, ett'en minä mitenkään voi niin tehdä. Hän on myös hyvin epäkohtelias ja liian rohkea ja tahtoo sekaantua kaikkeen. Sitten nostaa hän sormensa ja saarnaa minulle, niin että sinä sitä kuullessasi melkein kadottaisit järkesi. Voi, Mathilda, kuinka ikävää täällä on, minä jo pelkään talvea. Täällä ei ole ainoatakaan ihmistä, jonka kanssa saisin puhella, ei katuja, ei ihmisiä, joita saisi katsella, — ainoastaan viheriä, lakea maatilkka. Minä olen kyllä aikonut pyytää, että isäni antaisi minun taas lähteä kaupunkiin, mutta hän vaan sanoo: 'minä en voi sitä antaa, rakas lapseni', niinkuin hän tarkoittaisi sillä jotain erityistä. Mutta minä kiusaan häntä vielä vähän, ehkä hän sitten myöntyy." — — —

* * * * *

Kun kirje oli valmis, nousi hän ylös, mutta ovelle tultua pysähtyi hän, käänteli koteloa muutaman kerran kädessään, mutta rohkaisi sitten mielensä ja juoksi alas pyytämään, että Halvar veisi sen postiin.