Ylioppilas oli siis joutunut tappiolle.
Viides luku.
Uusi taistelu. Apujoukot saapuvat.
Ylioppilas oli jo iloinnut, luullut päässeensä voitolle, mutta nyt sai hän nähdä suuresti pettyneensä. Hän uskoi jo puolittain, että Ainon teki mieli tavata häntä ja kysellä häneltä yhtä ja toista, jopa luottaakin häneen. Tähän päätökseen tuli hän nähdessään miten Aino vuodatti kyyneleitä ja kuullessaan hänen pyytävän anteeksi — mutta hän pettyi. Ainoa ei hän enään tavannut tiellä. Lähtipä kävelemään aamulla, päivällä tahi illalla — ei Ainoa missään näkynyt. Vaan kuitenkin tiesi hän, että Aino oli kotona ja että hän joka päivä oli ulkona kävelemässä. Hän ymmärsi kohta syyn tähän ja tuli huolestuneeksi. Taisiko Aino todellakin viihtyä tässä tyhjyydessä vai oliko hän vielä niin vähän kehkeytynyt ett'ei sitä edes itse huomannut?
Mutta minkätähden tuli hän niin huolestuneeksi? Voisihan hän vaan poistaa Ainon ajatuksistaan; olihan hän kirjoittanut ystävilleen, ett'ei hän muuten yhtään välittänyt Ainosta, vaan koetti ainoastaan muuttaa hänen mielensä. Minkätähden jätti hän aina kesken lukemisensa, vaikka ei ollut päässytkään loppuun, ainoastaan sentähden, että Ainolla juuri sillä kellonlyönnillä oli tapana käydä kävelemässä. Minkätähden katseli hän aina kävellessään ympärilleen, nähdäkseen oliko Aino lähellä? Olikohan hänen mieltymyksensä tähän raittiisen lapsensieluun, niinkuin hän kirjoitti ystävälleen, suurempi kuin hän itse myönsikään? Voisiko olla mahdollista, että Aino, semmoisena, kuin ylioppilas kuvaili häntä mielessään, olisi huomannut tätä tunnetta.
Ylioppilaalla oli pitäjässä muutamia paikkoja, jotka hän oli valinnut lempipaikoikseen, sillä ne olivat hänen mielestään erinomaisen kauniit. Ne olivat etäällä maantieltä, jonka tähden hän kävi siellä ainoastaan jonkun kerran vuodessa. Kerran iltapäivällä, kun ilma oli kirkas ja kaunis, päätti hän mennä johonkin näistä ihaillakseen kaunista näköalaa, ennenkuin lehdet karisivat puista. Matkallaan sinne poikkesi hän korkealle kukkulalle, mistä taisi nähdä osan järveä pitkän matkan päähän. Istuessaan siellä kuuli hän jotain rapisevan kuivassa lehdikossa ja kukapa se olikaan muu kuin Aino, päivänvarjo kädessään. Erkki hämmästyi ensin, mutta nousi sitten ja meni alas hänen luoksensa. Aino näki hänet ja tuli äkkiä tulipunaiseksi; hän pysähtyi ja tervehti. Ylioppilas huomasi tämän ja seisoi hetkisen epäilyksissä, mutta astui sitten kuitenkin hänen luoksensa.
"Minkä tähden pelkäätte minua. Aino neiti?" kysyi hän katsoen suoraan hänen silmiinsä.
"Minäkö pelkäisin?" vastasi hän koettaen hymyillä.
"Niin — juuri te. Ettekö luule minun huomanneeni, että te olette muuttanut kävelymatkanne? Ettekö luule minun näkeväni teidän kasvoistanne, että minä nyt puhun totta: te ette pidä seurustelemisesta minun kanssani; se kiusaa teitä, te luulette, että minä pidän teitä lapsena ja kuljeskelen täällä niinkuin kouluopettaja saarnaten. Jos olen joskus sitä tehnyt, niin tahdon pyytää anteeksi ja sitten voimme erota. Minusta se on vaikeata — sanon sen suoraan, sillä minä tunnen haluavani teidän seuraanne, niinkuin kuumana kesäpäivänä uupunut haluaa raitista, kirkasta lähdettä. Mutta tästä lähtien on entinen tie oleva teille vapaana. Minä en tule puhumaan kanssanne, enkä pysähyttämään teitä, voimme vaan ystävällisesti tervehtää toisiamme. Mutta minulla oli oikeus toivoa, että olisitte sanoneet minulle suoraan, niin en todellakaan olisi kiusannut teitä niin usein."
Aino katseli ylioppilasta, joka puhui niin lämpimästi, hänen silmänsä olivat niin suuret ja syvät ja hänen äänensä niin sointuva.