Nyt oli oikeastaan ensimmäinen kerta, jolloin Aino uskalsi oikein häntä tarkastaa, ja hän huomasi nyt, ett'ei ylioppilas ollut ollenkaan niin ruma, kuin ennen oli luullut. Hänen kasvonsa olivat miettiväiset ja kirkkaat ja hän ei enään näyttänyt niin itserakkaalta ja ylpeältä kuin ennen. Ainon mielestä oli hän yhtä nuori kuin hän itsekin, vaan kuitenkin herätti hän kunnioitusta. Ja hän oli niin kohtelias ja ystävällinen, paljon arvokkaampi ja luotettavampi kuin kaikki kaupungin herrat, jotka kiertelivät viiksiään. Ja kuitenkin oli Aino puhunut hänestä pahaa, hänen selkänsä takana — tätä oli hän miettinyt näinä viimeisinä viikkoinakin astuessaan yksin tietä pitkin — mutta oliko tämä tuo entinen ylioppilas? Oliko tämä sama ylioppilas, joka kulki aina niin synkän, alakuloisen näköisenä, katsomatta oikealle tahi vasemmalle ja puhumatta kenenkään kanssa? Oliko hän muuttunut niin ystävälliseksi ainoastaan halusta oppia tuntemaan Ainoa? Tahi luuliko hän, että Ainosta vielä voisi tulla se vaate, jolle hän voisi maalata naisen kuvaa, josta hän uneksi?
Aino ei vastannut mitään ja ylioppilas seisoi epäillen mitä tekisi.
"Niin" — sanoi hän vihdoinkin, "minä arvelin kulkea tätä tietä, mutta jos te, Aino neiti, haluatte samaa, niin käännyn takaisin."
"Ei, miksikä niin?" vastasi Aino ujosti, "ettekö tahdo minua seurata?"
"Mielelläni", sanoi ylioppilas, ihmetellen vastausta, "mutta älkää sitten suuttuko minuun, jos olette katuva hyvyyttänne."
He kulkivat hetken vierekkäin puhumatta sanaakaan. Vihdoin kysyi Erkki:
"Oletteko nykyjään kuullut mitään kaupungista, Aino neiti?"
"Olen."
"Ja kaikki teidän ystävänne voivat hyvin?"
"Kyllä, kiitoksia!"