"Minäkö? Voinpa sanoa, että melkein pienestä pojasta asti. Valders'issa, Hallinlaaksossa, Gudbrand'in laaksossa, Romsinlaaksossa, Thelemark'issa ja Bergen'in hippakunnassa olen useampia kertoja kulkenut laukku selässäni. Enkä koskaan tiedä olleeni niin iloinen, kuin astuessani laulaen yli tunturien, kaikki surut ja huolet unohdettuina ja uudet toiveet rinnassani; ja minun mielestäni ei ruoka ole koskaan maistunut niin hyvältä kuin silloin heittäydyttyäni ruskeaan kanervikkoon, paimenpoikien ja lampaitten viereen. Ulkomailla sain kyllä nähdä yhtä kaunista ja hauskaa, mutta en koskaan niin suurenmoista, kunnioitusta herättävää kuin täällä. Italia voi herättää iloa ja riemua, tanssia ja riemuitsevaa laulua, vaan Norja herättää miehuullisia ajatuksia, syviä tunteita, suuria toimia. Norjalla on torvi ja tanssinsa, Italialla tamburini ja saltarella."
Aino katsahti ylioppilaasen, joka sitten jatkoi: "Te ihmettelette varmaankin, kun kuulette minun, vanhan kirjatoukan, puhuvan täten, mutta minä voin todellakin sanoa teille, neiti, kun keväällä ilma tulee lämpimäksi, rupeaa jalkapohjiani polttamaan ja silloin herää minussa halu päästä pois, lentämään tunturille — jota hakua tuskin voin vastustaa, — mutta — olen tullut vanhaksi, jalkani vapisevat, ruumiini on kömpelö ja sentähden jään kotiin. Eikö ole ihmeellistä, neiti, minkälainen lumousvoima luonnolla on ihmissydämmeen? Kun on talvi, jolloin luonto on valkoisen lumivaipan peittämänä, silloin ihminen ikäänkuin vetäytyy yksinäisyyteen, etsii uunia ja lamppua sekä hauskaa, lämmintä huonetta. Mutta kun on kevät, jolloin kukan nuput puhkeavat, herää meissä uutta eloa, iloa ja toivoa ja elämä sisällä huoneessa tuntuu meistä liian ahtaalta. Ja kun kesä tulee, jolloin kaikki kukoistaa täydessä rikkaudessaan, silloin puhkeaa sydänkin kiitolliseen iloon. Mutta kun taas tulee syksy, jolloin päivät ovat sumuiset ja puut kuihtuneine lehtineen menettävät viimeisen toivonsa, silloin tulee sydänkin niin kummallisen surulliseksi; ihminen tulee silloin niin miettiväiseksi ja haluaa jotain, tietämättä itsekään mitä."
He pysähtyivät hetkeksi, katsellen ympärilleen ja kulkivat sitten äänettöminä eteenpäin.
"Nyt olemme pian perillä", sanoi ylioppilas, "tuolla korkealla mäellä se on, ettekö ole koskaan olleet tuolla?"
"En koskaan!"
"Siinä näette, te hylkäätte sen, mitä teillä on ja haluatte sitä, mitä teillä ei ole. Nyt saatte nähdä, että maalla on kauniimpaa kuin luulette."
He nousivat mäelle ja ylioppilas levitti vaippansa, jolle Aino saisi istua.
"Täällä ette saa olla liian vaativa, neiti, vaan nyt saatte tyytyä kovaan maahan ja vaatepalaseen penkin asemesta", sanoi hän, levittäen paremmin vaippansa.
Aino kiitti ja istuutui katselemaan näköalaa, ylioppilas seisoi hänen vieressään.
"No, mitä pidätte?" kysyi hän hetken perästä.