"Kyllä on kaunista — ihanaa", vastasi Aino, voimatta kääntää pois silmiään.
"Niin, eikö totta, tuo jyrkkä tunturi, jonka näette tuolla, on niin voimakas, niin vahva ja ylpeä; leveät tunturiharjat, jotka ympäröivät laaksoa, näyttävät niin luotettavilta ja tyyneiltä kuin vanhat, ajattelevaiset miehet; laakson pohja peltoineen ja taloineen tuolla tunturin alla on niin rauhallisen ja turvallisen näköinen, niinkuin se ajattelisi: täällä ei ole mitään hätää, niin kauan kuin nuo ovat vahteina. Ja tuo joki! Katsokaa, kuinka se juoksee kallioiden välillä, katsokaa, kuinka se luikertelee kivien lomitse, kuulkaa, kuinka se kohisee tuolla jalkojemme alla. Eikö se ikäänkuin kerro meille koko elämänhistorian? Voitteko, Aino neiti, kuulla tätä kertomusta?"
"En oikein ymmärrä mitä tarkoitatte. Kertokaa te, niin kuuntelen mielelläni", sanoi Aino. "Mutta, suokaa anteeksi — — minä en ollenkaan huomannut, että te seisotte, ja minä vaan tässä istun teidän vaipallanne, eikö teidänkin tekisi mieli istua?"
Ylioppilas kiitti ja nyt istuivat he molemmat vaipalla.
"Nyt saatte kuulla elämänhistorian, jonka joki on kertonut minulle monesti", sanoi ylioppilas. "Tuolla ylhäällä, autiolla lakeudella, missä on lumiaukioita leveine valkoisine harjanteineen ja missä mustat huiput pistäytyvät esiin lumimeressä, missä harvoin käy ihmisiä, paitse noitia, jotka siellä liikkuvat ja heittelevät lohkareita alas laaksoon niinkuin lumipalloja, tuolla ylhäällä, missä ihminen tuntee itsensä niin pieneksi ja vähäpätöiseksi, että hän surullisena luikertelee esiin niinkuin pieni mato, toivoen olevansa taas alhaalla laaksossa — siellä on virta syntynyt. Voimallisia rintoja on se imenyt, voimallisia näkyjä nähnyt, hengittänyt voimallista ilmaa. Kun sentähden kevät tulee, aurinko nousee ja paahtaa vanhoja lumiukkoja tuolla ylhäällä vuorella, niin että vesi valuu alas pitkin tukkaa ja partaa, tulee pienokainen kärsimättömäksi ja tahtoo ulos katsellakseen ympärilleen, eikä kukaan voi sitä enään pidättää. Se hiipii salaa pois, kumartuu alas, katselee hyökylaineittensa yli, nähdäkseen uskaltaisiko heittäytyä sinne, astuu sitten varovaisesti alas, askel askeleelta ja kaivaa kantapäänsä lumeen. Mutta sitä se ei kauan kärsi, se heittäytyy äkkiä nauraen kosken niskaan ja syöksyy meluten ja pauhaten alas pohjaan, niin että kuohu raivoo sen ympärillä. Sitten se hymyilee, hyppii, piehtaroi vielä enemmän, lyöpi kiviä, jotka ovat sen tiellä ja leikkii kukkien ja pensaitten kanssa, jotka riippuvat kosken ylitse. Mutta pian jalka tulee väsyneemmäksi ja tie hankalammaksi kulkea, kivet repivät sen vaatteita ja pensaat haavottavat sen kasvoja. Silloin peljästyy se ja rupeaa itkemään; takaisin ei enään sovi palata, sen täytyy päästä eteenpäin, yhä vaan eteenpäin, ja nyt hyppää se rajulla vauhdilla yli kivien, pölkkyjen ja mättäiden. Mutta tie tulee yhä vaan pitemmäksi ja päämäärä jää yhä kauemmaksi ja kauemmaksi, ja sentähden tulee se äkkiä totiseksi ja hiljaiseksi. Se pysähtyy lepäämään ja mietiskelemään; nyt ei se enään juokse kivien välitse, vaan lorisee hiljaan ja kärsivällisesti, se ei enään leiki pensaitten ja lehtien kanssa, vaan virtaa levollisesti, pyytäen saada itselleen sijaa, — kunnes se vihdoinkin näkee laajan lahden, äärettömän suuren meren ja nyt levenee se iloisesti, ojentaa käsivartensa sitä vasten ja heittäytyy uskollisen ystävänsä syliin. — Niin, sellainen on virta, ja samallainen on, Aino neiti, myöskin ihmiselämä. Se alkaa ensin tuolla ylhäällä avaruudessa, satumaailmassa, sitten herää ihmisessä suurempia ajatuksia, jostain ennen tuntemattomasta, ja hän haluaa ulos, yhä vaan ulos. Silloin rientää hän eteenpäin juosten, leikkien, tanssien ja iloiten, kunnes tulee päivä, jolloin vastatuuli puhaltaa, jolloin kivet loukkaavat hänen jalkojansa ja pensaat repivät hänen kasvojansa. Silloin hän peljästyy, mutta äiti on kaukana; hän tulee katkeraksi ja tahtoo tehdä vastarintaa, mutta se ei onnistu. Hän itkee yhä vaan, siksi kuin sydän rauhoittuu. Mutta silloin onkin ihminen jo täysikasvuinen, silloin kulkee hän tasaista elämän polkuaan nöyränä ja levollisena, väistyy kiviä tiellänsä ja haluaa vaan levähtää jossain suuressa ja jalossa, joka voi avosylin ottaa hänet vastaan ja kokonaan häntä vallita. Silloin avautuu hänen eteensä tuo äärettömyys, ijankaikkisen valon asunto, siellä on hänen päämääränsä, ja iloisena heittäytyy sielu Jumalan isälliseen syliin, missä yksin lepo on löydettävänä."
Ylioppilas puhui niin lämpimästi, kuin olisivat sanat tulleet hänen sydämmensä sisimmästä, ja Aino kuunteli, ihastuneena tästä elävästä, vilkkaasta kuvauksesta ja ylioppilaan hyvistä silmistä, jotka hehkuivat niin kummallisen tulisesti. Hän ei voinut vastata mitään, vaan istui ääneti ikäänkuin olisi jotain odottanut. Erkki jatkoi sitten:
"Ettekö ole, Aino neiti, kuullut luonnon puhuvan teille useilla kielillä? Tehän olette syntyneet ja pienuudestanne saakka kasvaneet metsän ja tunturien keskuudessa!"
"Minä olen aina iloinnut luonnosta", vastasi Aino, "varsinkin kesäilloin, kun aurinko juuri on laskeutumaisillaan ja aallot loiskuvat rantaa vasten. Silloin johtuvat aina niin elävästi mieleeni kertomukset, joita olin kirjoista lukenut. Sentähden sanoivat he kaupungissa minua liian tunteelliseksi", lisäsi hän hymyillen.
"Vai niin", vastasi ylioppilas.
"Siellä kaupungissa ei ollut tilaisuutta nähdä kaikkea sellaista", jatkoi Aino, "ja sitä paitsihan oli siellä niin paljon muuta ajattelemista. Mutta nyt tuntuu minusta, niinkuin kaikki vanhat muistot taas heräisivät, nyt kun olen täällä niin yksinäni."