Ainon silmät säihkyivät hänen puhuessaan, mutta ylioppilas ei sitä huomannut, hän katsoi vaan alas maahan, repien irti sammalia ja kuunnellen ystävänsä sanoja.
"Niin, taitaa näyttää kummalliselta, kun minä näin puhuu teille", jatkoi hän, "sillä te ette varmaankaan voi ymmärtää minua, teillä on kirjanne, joihin voitte turvautua, mutta minulla ei ole mitään."
"Onhan teillä Mathilda, teidän ystävänne. Eikö hän siis ole mitään?" kysyi ylioppilas katsahtamatta ylös.
"Niin, hän onkin ainoa, mutta hänestä saan kuulla ainoastaan joka toinen viikko. Silloin tuntuu minusta ikäänkuin kaikki heräisi minussa uuteen eloon, ja minä tulen taas yhtä iloiseksi kuin ennen, mutta se kestää vaan siksi kuin seuraavana päivänä olen toistamiseen lukenut kirjeeni. Ei ole mitään, johon minä voisin turvautua, ei mitään, johon voisin mieltyä."
Ylioppilas aikoi sanoa jotain, mutta pidätti itseään.
"Mutta eikö täällä ole ketään, joka voisi olla teidän ystävänne?"
"Ei muita kuin henkikirjurin tytär", vastasi Aino halveksivalla äänellä, "mutta hän ei voi puhua muusta kuin olueenpanosta ja leipomisesta."
"Minä luulen, neiti, voivani ymmärtää, vaikka te olettekin nainen ja minä mies. Te kaipaatte ystävää, johon voitte täydellisesti luottaa, jolle voisitte kertoa kaikki, mikä kirvelyttää sydäntänne, ollen varma siitä, että hän teitä täydellisesti ymmärtää."
Aino seisoi hetkisen miettiväisenä.
"Ehkäpä niin", sanoi hän hitaasti ja matalammalla äänellä.