"Te kaipaatte äitiänne, eikö niin?" jatkoi ylioppilas, "mutta ei hänkään olisi voinut teitä auttaa, jos hän olisikin elänyt. Hän olisi kyllä voinut olla teille jotain, vaan ei kaikkea; te olisitte vaan tullut kärsimättömäksi, kun olisitte nähnyt, ett'ei hän olisi voinut ymmärtää teidän sisimpiä ajatuksianne, ja sentähden olisi hän kenties kutsunut teidän hellimpiä, ujoja ajatuksianne haaveilemiseksi. Ei, te — te kaipaatte ystävää, jolla olisi samallaiset lämpimät tunteet kuin teillä, ystävää, joka kuitenkin seisoisi teitä korkeammalla niin että hän voisi ohjata, neuvoa ja valaista teidän ajatuksianne."
"Niin, voisitteko löytää minulle ketään sellaista?" kysyi Aino katkerasti.
"Minä luulen, että mahdotonta olisi teille löytää sellaista. Vaan valitkaa itse", vastasi ylioppilas, "hän voi ilmestyä äkkiä, ja voi myös tulla myöhään, hän voi olla joku nainen, mutta eiköhän hän voi olla mieskin?"
Aino punastui, mutta ei vastannut mitään.
"Ja sitten ette saa pitää minäkään häpeänä rakastaa luontoa ettekä luulla itseänne sentähden liian tunteelliseksi. Olisihan silloin Kaikkivaltiaankin pitänyt olla liian tunteellinen, kun Hän loi ihmiset ja luonnon keskenäiseen yhteyteen ja samoin Paavalinkin, kun hän kirjoitti, että koko luonto huokaa vapautta. — — Mutta täällä tulee jo vähän kylmä ja pimeä, ja te sanoitte, että teillä olisi kiire kotiin. Ehkä olisi sentähden parasta, että jo ajattelisimme paluumatkaamme."
Aino hypähti ylös, pudisti hamettaan ja pysähtyi vielä hetkeksi ihailemaan näköalaa, ennenkuin hän astui alas vuorelta.
Kotimatkalla tuli taas puhe kävelyretkistä; ylioppilas kuvaili Norjan luontoa ja kansanelämää ja hän oli niin ihastunut kaikkiin vanhoihin muistoihinsa, ett'ei hän yhtään huomannut tulleensa pappilan veräjälle saakka ja seisovansa nyt pappilan pihalla. Aino ei pyytänyt häntä astumaan sisään; hän oli niin liikutettuna kaikesta mitä oli kuullut ja hämmästyneenä, kun näki kellon jo olevan niin paljon, ett'ei hän muistanut olla kohtelias. Luultavasti olisi ylioppilas kuitenkin niinkuin tavallisesti kieltäytynyt, jos hän olisikin pyytänyt. Sisällä huoneessa oli lamppu sytytettynä ja pastori istui lukemassa uusia sanomalehtiä, jotka juuri oli saanut. Kun Aino astui sisään pani hän ne pois.
"No, sinähän olit tänään pitkällä kävelymatkalla", sanoi hän, katsellen ystävällisesti tytärtään.
Aino istuutui sohvalle.
"Niin, ajatteles, isä, minä olin tuolla korkeimmalla tunturilla saakka", vastasi hän.