"Niin, mennään vaan", sanoi Mathilda, "sehän on hauskaa, ja eihän meillä kuitenkaan ole tänään mitään erityistä tehtävää."
"Kunpahan vaan emme viipyisi liian kauan, niin että isä meitä kaipaa", vastasi Aino. "Ennen hämärää täytyy meidän ehtiä kotiin."
"Oh, ei hän meitä kuitenkaan kaipaa", vastasi Mathilda, pistäen neulan huiviinsa. "Voimmehan mennä jo nyt kohta."
"Teillä on aina jotain esteitä, Aino neiti", vastasi ylioppilas.
"Minullako?" kysyi Aino ja seurasi sitten.
He kulkivat vähän matkaa pitkin tietä, poikkesivat sitten siitä ja astuivat yli peltojen. Siellä oli mies kaivamassa maasta perunoita. Ylioppilas pysähtyi hänen luoksensa.
"Onnea työhönne, Juhana", sanoi hän tervehtien. "Miten voi äitinne?"
"Kiitos kysymästänne. Tervehän hän nyt on, Jumalan kiitos", vastasi mies, katsahtaen ylös työstänsä. "Teillähän on tänään vieraita kanssanne."
"Niin, ja eikö ne ole mielestänne oikein hienojakin?"
"On, se on varma. Näkeehän sitä tässä maailmassa paljonkin komeutta." Hän seisoi nojaten lapiotansa vasten, "katsokaa, herra ylioppilas, minkä tänään löysin", lisäsi hän hetken jälkeen hiljaisemmalla äänellä ylioppilaalle, ja otti taskustansa vanhan hopearahan, jonka oli löytänyt pellolta. "Kirkas ja loistava tuokin taisi ennen olla, mutta maahan senkin piti joutua."