Hänen katseensa oli kummallinen, hänen näin puhuessa.
"Niinhän se on, maa ottaa meiltä suurimman rikkautemme", vastasi ylioppilas, "mutta, Juhana, kerran saamme sen vielä takaisin."
"Niin sanotaan, niin", vastasi talonpoika painaen lapionsa niin syvään multaan, että vartta vaan vähän näkyi.
"Näittekö hänet?" kysyi ylioppilas Ainolta, heidän astuessaan eteenpäin.
"Kyllä", oli Ainon vastaus.
"Voitteko häntä ymmärtää?"
"En, vaan näin, että joku raskas suru kalvoi hänen mieltänsä."
"Hän oli kihloissa pitäjän kauniimman tytön kanssa. Mutta tyttö sairastui ja kuoli vähän ennen häitä. Minä juuri tahdoin viedä teidät hänen äitinsä luo."
Mathilda oli päässyt pitkän matkaa heidän edelleen, sillä hän oli astunut eteenpäin, sillä aikaa kuin toiset pysähtyivät puhelemaan. Ylioppilas ja Aino kiiruhtivat perästä.
"No, saitko kuulla mitään mieltä ylentävää?" kuiskasi Mathilda Ainolle. "Jos te ai'otte näyttää meille kaikkia noita merkillisyyksiä, joista puhuitte, herra ylioppilas", jatkoi hän, samassa kääntyen ylioppilaasen, "niin älkää sitten pysähtykö jokaisen talonpojan luo."