"Niin, mutta hän oli juuri yksi niitä merkillisyyksiä", vastasi ylioppilas hymyillen, "ja tuossa näette toisen."
Hän osoitti pientä mökkiä, aivan lähellä heitä.
"Tahdotteko, että menisimme sisään?" kysyi Mathilda hämmästyen.
"Niin, mikä meitä siitä estäisi."
"Tuohon kurjaan mökkiin, jossa luultavasti on niin tukehduttava ilma, ett'ei siellä voi hengittääkään."
"Mitä vielä, minä olen niin monta kertaa siellä hengittänyt, eikä siellä ole ollenkaan niin vaarallista, kuin näyttää", vastasi ylioppilas. "Uskokaa minua, Teidän ei tarvitse katua käyntiänne siellä."
Mathilda katseli epäillen mustaa ovenkynnystä, mutta vihdoinkin kietoi hän hameensa jalkojensa ympäri, nosti ylös helmansa ja astui varpaisillaan porstuan kivilattian yli. Ylioppilas koputti ovelle ja he astuivat sisään. Tupa oli tavallinen, keskellä lattiaa oli uuni ja katto oli noesta aivan musta, mutta muuten oli siellä puhdasta ja siistiä. Mathilda oli kuin puusta pudonnut. Tuvassa istui noin seitsemänkymmenen vuotias talonpoikaisnainen, jonka, hänen iloisista ja tyytyväisistä kasvoistaan päättäen, olisi luullut viettäneen koko elämänsä rauhassa. Nähtyänsä vieraat, nousi hän ylös heitä tervehtimään. Ylioppilas ojensi hänelle kätensä sanoen.
"Kiitos viimeisestä!"
"Niin, kiitos itse", vastasi nainen ystävällisesti. "Teillähän on tänään vieraita kanssanne?"
"Tässä on pastorin tytär ja tässä on hänen ystävänsä kaupungista. He tahtovat mielellään nähdä, minkälaista täällä on."