Daniel Nilsen ei ollut saanut unta siitä saakka, kun hän ajoi Dinan pois. Kun ensimäinen raivon puuska oli mennyt ohi, rupesi hän ajattelemaan, että hän oli ehkä menetellyt ajattelemattomasti. Hän otti hattunsa ja lähti Agneksen ja hänen äitinsä luo kuulemaan, oliko Dina ollut siellä. He eivät olleet nähneet häntä, ja he säikähtivät kovin kuullessaan, että hän oli ajanut hänet pois kotoa. Hirmuinen tuska valtasi isän ja hän alkoi etsiä häntä joka paikasta, mutta turhaan. Olipahan lopulta vavisten hiipinyt huonomaineisiin paikkoihinkin kysellen häntä. Eihän voinut tietää, miten hänen oli käynyt. Olihan niitä, jotka pyydystelivät onnettomia nuoria tyttöjä ja kaikenmoisilla tekosyillä houkuttelivat heitä sellaisiin paikkoihin. Mutta sen näköistä tyttöä ei oltu nähty… Joki?… Ei, hän ei vielä voinut uskoa pahinta. Hän muisti kuitenkin Dinan kerran lukiessaan sanomalehdestä jotain tämän tapauksen kaltaista sanoneen: "Jos olisin ollut hänen sijassaan, olisin heittäytynyt jokeen". Daniel Nilsen tuijotti tuonne tummaan syvyyteen. Olisiko se mahdollista? Oliko hän surmannut tyttärensä, hänen, jota hän oli niin rakastanut, ja josta hän oli ollut niin ylpeä? Hänen olisi sittenkin pitänyt kuulla hänen selityksensä, ennenkun hän työnsi hänet luotaan. Useita päiviä kului eikä hän saanut hänestä mitään tietoa. Hän oli kadonnut jäljettömiin. Hän kyseli häntä St. Paulistakin, mutta kukaan ei voinut antaa mitään tietoja hänestä. Arne oli pyytänyt vapautta konttoorista ja haki häntä kaikista mahdollisista paikoista, samoin koetti Agneskin, mutta yhtä huonolla menestyksellä. Silloin kolkutettiin eräänä päivänä Nilsenin ovelle. Siellä seisoi eräs vanha rouva.
— Oletteko mr Nilsen? — kysyi hän, kun Daniel avasi. — Minä olen mrs Valter. Tulen tyttärenne asialle.
Danielin kasvot kävivät tulipunaisiksi.
— Elääkö hän? — kysyi hän.
— Hän on minun luonani, vastasi mrs Valter astuessaan huoneeseen. — Kun korppi heittää poikasensa pesästä, täytyy jonkun muun linnun, joka ei ole yhtä kovasydäminen, korjata ne.
— Luuletteko minua sellaiseksi korpiksi? — kysyi Daniel.
— Minun täytyy luulla, kun ette ole tahtonut edes kuulla mitä viattomalla tyttärellänne olisi ollut sanottavana puollustuksekseen.
— Viattomalla, sanotte. Onko hän mielestänne viaton?
— Yhtä viaton, kuin taivaan enkeli, vastasi mrs Valter.
Tuo jäntevä, käyräselkäinen mies vaipui äkkiä tuolille ja puhkesi hillittömään itkuun. Kun hän oli hiukan tyyntynyt, kertoi mrs Valter hänelle kaikki. Daniel piti käden korvan takana ja kuunteli henkeään vetämättä. Näki, että viha raivosi hänessä, ja tuskin oli mrs Valter lopettanut, kun hän syöksyi tuoliltansa ympäri huonetta, kuten mielipuoli.