— Hattuni, missä on hattuni? — kirkui hän. — Hän ei saa elää päivääkään enää. Olen kerran ennen antanut kyytiä hänelle, mutta tällä kertaa tulee siitä todempaa.
Mrs Valter tarttui hänen käsivarteensa.
— Oletteko hullu? Teidän täytyy käyttää järkeänne eikä saattaa itseänne ja perhettänne vieläkin suurempaan onnettomuuteen.
— Tahdotteko, että meidän työväen on annettava polkea itsemme jalkojen alle ja tyytyä kaikkeen, kirkui Daniel Nilsen. — Ne alentavat palkkojamme, milloin tahtovat, ne raharuhtinaat, koettaen vielä voittaa jonkun centin nipistämällä sen työmiehen pienestä palkasta. He sortavat meitä kaikin tavoin, ja nyt rupeavat he vielä käymään tytärtemme kimppuun, houkuttelevat heitä ja myrkyttävät heitä perkeleellisillä juomillaan saadakseen heidät paremmin valtoihinsa. Eikö sellaiset ihmiset pitäisi hävittää maan päältä, ampua kuin koirat?
— Hiljaa, hiljaa, tyyntykää, sanoi mrs Valter tarttuen taas hänen käsivarteensa. — Te olette villi ja vaarallinen ihminen. Sellaisella tulisuudella ei voiteta koskaan mitään, täytyy käyttäytyä maltillisesti.
— Maltillisesti, maltillisesti! Se neuvo on aina käsillä sorretuille, huudahti Daniel Nilsen katkerasti. — Meidän pitäisi olla maltillisia, jotta sortajamme luulisivat saavansa tehdä meille mitä tahtovat. Ei, rouva Valter, on jo aika tehdä loppu orjuudesta.
— Mutta sanokaa minulle, mitä hyötyä on teille ja työväelle siitä, että te ammutte Frank Plummerin, — sanoi mrs Valter. — Teidät hirtetään, siinä kaikki. Eikä tuo nyt liene niin erittäin hauskaa.
Daniel Nilsen ei vastannut. Hän tuskin kuuli mrs Valterin sanoja kävellessään siinä rauhattomana, puristellen nyrkkejään ja muristen itsekseen.
— Olisi aivan toista, jos koettaisitte laillista tietä hankkia hyvitystä, vaikka tulos siitäkin saattaa olla epäiltävä.
— Laillista tietä! — huudahti Daniel katkerasti. — Ettekö ole ollut vielä tarpeeksi kauan täällä tietääksenne, ett'ei Amerikassa köyhä saa oikeutta? Meillä ei ole varaa lahjoa tuomareita ja jurymiehiä, ja se on ainoa auttava keino.