— Kuinka olette noin ruvennut vihaamaan uutta isänmaatanne? — kysyi mrs Valter. — Eikö se ole vierasvaraisesti avannut teille porttejansa ja antanut samoja kansalaisoikeuksia, kuin omille pojillensa? Pitää olla oikeudentuntoinen.
— Kyllä, se on oikeuttanut meidät työkoneina kuluttamaan itsemme kootaksemme miljoonia kapitalistien taskuihin, ja tullaksemme vanhoilla päivillä kuluneen rievun tavoin heitetyksi pois, kun ei meitä enää voida käyttää. Rakastaa uutta isänmaatani! Se on ryöstänyt kuuloni, se on tahtonut tappaa poikani, se on turmellut tyttäreni; onhan siinä kiitollisuuden syytä!
— Te olette saanut kestää monta koetusta ja pettymystä, sanoi mrs Valter. — Mutta nekin voivat olla meille siunaukseksi, jos ne oikein ymmärrämme.
— Sellaisista jumalisista puhetavoista olen saanut aivan kyllikseni, en usko enää niitä.
— Sentähden onkin sydämenne täynnä vihaa ja katkeruutta, vastasi mrs Valter. — Mutta puhukaamme tyttärestänne. Te otatte hänet luonnollisestikin taas kotiin?
— En tiedä, voisinko nähdä häntä siinä tilassa pitempää aikaa joutumatta kiusaukseen kostaa tuolle lurjukselle.
— Hyvä, sitten hän jää minun luokseni, vastasi mrs Valter.
— Mutta saanko nähdä häntä luonanne? — kysyi Daniel nöyrästi. — Olen tehnyt hänelle vääryyttä ja tahtoisin pyytää anteeksi… Ja ehkä sitten… voi, ette tiedä, kuinka minä hänestä pidän! — huudahti hän ja purskahti itkuun.
Mrs Valter katseli häntä osanottavaisesti.
— Aijotteko tehdä jotain asian hyväksi, vai annatteko sen rauveta?