— Antaa rauveta! — pauhasi Daniel Nilsen. — Antaa hänen ylpeillä halpamaisesta teostaan, ja sallia pitää tytärtäni hylkiönä? Ei. Asian täytyy tulla oikeuden ratkaistavaksi.
— Se voi tulla kalliiksi ja päätös on epävarma, sillä lakimiehet vaativat todistuksia ja todistajia, eikä meillä ole kumpiakaan.
— Vaikka menettäisin viimeisen lanttini, täytyy sen tulla oikeuteen, vastasi Daniel. — Tahdon vielä kerran koettaa, saako köyhä oikeutta Amerikassa.
— Teette viisaimmin, jos kysytte neuvoa joltakin asianajajalta. Jos hän aivan varmasti neuvoo teitä jättämään asian, niin on paras tehdä niin, sillä oikeudenkäynti tulee tuottamaan tyttärellenne paljon harmia. Ajatelkaa sitä!
— Toinen tahi toinen meistä on joutuva kuritushuoneeseen, keskeytti Nilsen. Hänen ja äitinsä muiston tähden olen velvollinen koettamaan tehdä jotain, maksoi mitä maksoi. En voisi muuten saada rauhaa.
— Hyvä! Koettakaa sitten, ja minä autan minkä voin, siitä saatte olla varma. Saatte kirjoittaa minut todistajaksi. Oikeudessa olen vanha tuttu. On kuitenkin paras puhutella asianajajaa, ennenkun annatte haastaa Frank Plummerin!… Ja tänään odotamme teitä luoksemme, Dina ja minä.
Hän antoi Nilsenille osoitteensa ja lähti. Kadulla kääntyi hän vielä ja sanoi ovessa seisovalle Danielille:
— Se on totta, että köyhän on vaikea saada oikeutta täällä, mutta löytyy sen sijaan ijankaikkinen oikeus, joka ei petä. Ajatelkaa sitä, mr Nilsen!
Daniel Nilsen lähti puhuttelemaan erästä asianajajaa. Tämä kuunteli häntä kärsivällisesti.
— Siviili- vai rikosasianako tahdotte sen ajettavaksi? — kysyi hän.