Linner pudisti päätään, mutta sitten hän käänsi katseensa isäntään ja sanoi:
— Niin, olisi jotain, jota haluaisin, mutta… mutta… se on kallista.
— Älkää siitä huoliko — sanoi isäntä. — Te olette ansainnut minulle siksi monta killinkiä, ettei se ole liikaa, jos minä puolestani koetan tehdä mitä voin. Sanokaa pois vaan!
— Jos kuolisin, hankkisitte varmaan vähän kukkia haudalleni — sanoi Linner. — Ettekö voisi antaa niitä nyt minulle? Nyt voisin nauttia niistä, kuoltuani on taas yhdentekevää…
— Minkälaisia kukkia tahtoisitte?
— Hm… ne ovat kalliita — vastasi Linner.
— Ei haittaa; olenhan luvannut, että saatte niitä.
— Antakaa vähän kieloja ja ruusuja, mieluimmin nuppuja, aukeamaisillaan olevia nuppuja, keltasia ja punasia. Ne täyttävät huoneen tuoksullaan ja loistollaan, ja kielot muistuttavat Norjaa. Olen usein keväisin poiminut niitä laaksoista. Ne ovat niin kauniita, puhtaita ja viattomia, kuin nuoret tytöt. Ne muistuttavat Jennietä ja häntä tänään… vai oliko se tänään?
Linner meni uudestaan tainnoksiin. Kun hän taas heräsi, istui isäntä vaimoineen hänen vieressään. He olivat tuoneet korillisen ruusuja ja kieloja, pistettyinä tuoreisiin sammaliin.
Linner hymyili ja viittasi, että he asettaisivat korin hänen kasvojensa lähelle.