— Ruoka?
— Niin, paitsi tätä palkkiota oli vielä vapaa ruoka koko ajaksi, puhumattakaan hauskasta seurasta, jonka minä menetän, ja kaikenmoisista päivällisistä ja huvimatkoista ja niin edespäin, lisäsi hän nauraen.
— Ei, nyt se menee jo liian pitkälle, huudahti mr Plummer.
— Minäkin toivoisin, ettei kontrahtia rikottaisi, vastasi hätäankkuri hymyillen.
— Tulkki? Tahtoisin tietää mitä te tulkitseisitte. Hänhän puhuu engelskaa aivan kuin syntyperäinen englantilainen, möyhäsi mr Plummer. — Paljoko tahdotte?
— Parikymmentä dollaria, vastasi tulkki voittajan varmuudella.
Plummer tiesi tulevansa aikatavalla nyletyksi, mutta hän ei tahtonut kadottaa hyvää tuultaan, vaan antoi vaaditun määrän sekä kaupanpäällisiksi aika tuuliaispään kirouksia, jätteitä hänen Mississippi-ajoiltaan. Hätäankkuri otti setelin hymyillen, kiitteli moneen kertaan ja pyysi saada sulkeutua herra Plummerin suosioon. Sillä aikaa, kun tämä myrsky raivosi talon pihalla, tuli kreivi Charles esitellyksi naisille.
— Kuinka te muistutatte äitiänne, herra kreivi. — Hänen rakastettavaisuuttaan ja vieraanvaraisuuttaan en koskaan unohda.
Charles-parka ei tiennyt, miten hän olisi selviytynyt kaikista niistä kohteliaisuuksista, joita sateli hänelle. Hän oli päättänyt selittää koko erehdyksen niin pian, kuin herra Plummer tulisi sisään, mutta hän ei saanut siihen tilaisuutta. Hänen täytyi heti virkistää itseään viinillä, sen jälkeen ehdotettiin hänelle, että hän vetäytyisi yksinäisyyteen päästäkseen vapaaksi matkatomusta. Ja ennenkun mr Plummer oli selviytynyt tulkista, oli hän jo upeassa huoneessa, missä ei puuttunut mitään elämän mukavuuksia. Kun häntä kehoitettiin olemaan niinkuin kotonaan ja ovi sulkeutui hänen jälkeensä, heittäytyi hän epätoivoisena tuolille. Mitä ihmettä hänen nyt oli tehtävä? Kaikki luulivat häntä hänen herraksensa. Hänet otettaisiin vastaan suurilla juhlallisuuksilla, hän oli jo tuntevinaan suloista ruoan hajua kyökistä. Jos hän nyt kertoisi, että hän olikin vaan palvelija, tuottaisi hän harmia sekä itselleen että heille. Se ei käynyt päinsä. Se oli jo myöhäistä. Jospa hän todellakin esiintyisi kreivi Ducroixina? Voihan hän kaikessa hiljaisuudessa kertoa herrallensa, miten asiat olivat. Sehän olisi hyvä työ hänen hauskalle isäntäväellensä, jos hän vapauttaisi heidät kokonaan tuosta happamasta ja ylimysmielisestä kreivistä. Voisihan hän panna kokoon jonkun pienen historian peloittaakseen kreivin kokonaan sinne tulemasta. Silloin hän voisi olla varma, ettei petosta huomattaisi, esirippu laskeutuisi, eikä kukaan aavistaisi, että se ranskalainen kreivi, jolle niin juhlittiin, oli vaan tavallinen lontoolainen konttoristi. Hän ei voinut löytää muuta keinoa.
Hän nousi juhlallisen näköisenä, tarkasteli itseänsä peilissä ja purskahti nauruun. Kreivi Charles Bradford!… ha-ha-ha — se oli hassua! Ja hän oli niin äitinsä, sen ranskalaisen kreivittären näköinen!… Miten helppoa olikaan vetää ihmisiä nenästä!… Mutta nyt hän oikein rupeaisi, pujaisi koko Minneapoliksen ja katoaisi sitten, kuin loistava meteoori. Onneksi oli hänellä mukanaan hännystakki ja hieno, musta puku, mitä hänellä oli tapana käyttää seisoessaan herransa tuolin takana. Jospa hänellä nyt olisi ollut edes yksi ainoa prenikka!… Charles heittäytyi sänkyyn, sulki silmänsä ja aprikoi asemaansa. Hetken perästä nousi hän hymyillen, peseytyi, teki oikein perinpohjaisesti tuttavuutta hajuvesipullon kanssa ja pukeutui päivällistä varten. Nyt täytyi olla varuillaan, ettei paljastanut salaisuutta.