— Niin, se on hauska juttu, sanoi mr Plummer ja karisteli kurkkuaan. — Se oli silloin, kun minä olin erään Missisippihöyryn kapteenina — olen nimittäin koettanut joka lajia, näette. — Silloin sattui eräänä yönä, kun meillä oli paljon matkustavia, erittäinkin naisia, että laiva tarttui matalikolle. Missisipillä sattuu usein, että sinne aivan aavistamatta ilmestyy matalikko siihen missä edellisenä päivänä ei mitään sellaista ole ollut. Laiva sai pienen nyhjäyksen ja matkustajat luonnollisesti luulivat, että oli jouduttu karille. He syöksivät ylös yöpukimissaan, sekä alkoivat juoksennella ympäri, kuin hullut parkuen minkä jaksoivat. Minä komensin juuri koneen käymään taaksepäin, kun siinä kesken kirjavan kiireen jouduin tuon hullun joukon keskelle. Yksi heittäytyi kaulaani ja kaksi repi käsivarsistani kirkuen kurkun täydeltä: "kapteeni, kapteeni, hukummeko? Pelastakaa meidät, herra kapteeni!" Minä käskin heidän mennä niin kauaksi kuin tietä riitti, mutta luuletteko sen auttaneen? Silloin käskin minä tuoda esille ruiskun, jolla me tavallisesti puhdistimme laivan kantta, ja tähdätä suihkun niitä hullaantuneita naisia kohti. Ette voi käsittää, kuinka ne juoksivat pakoon suihkua, joka loiskien ajoi niitä takaa. Minä nauroin niin, että aioin läkähtyä. Olisittepa vaan nähnyt eräänkin paksun neekerimatamin, hän se vasta huusi ja elämöi!
Mr Plummer lähetti nyt Frankin hankkimaan enemmän kahvia. Hänen palatessaan jutteli isä jo toista kertomusta.
— Olette kai kuullut puhuttavan Missisipillä kulkevien höyryaluksien kiivaista kilpailuista, sanoi mr Plummer. — Lyötiin suuria vetoja, koetettiin saada kuumuutta höyrypannuun ja päästä ensimmäiseksi; kesti tai katkesi. Ja matkustajat seisoivat kannella huutaen ja hurraten kun joku aluksista meni toisen ohitse. Ja jos vauhti hiljeni, tulivat matkustajat ja pyysivät lisäämään höyryä sekä lupasivat rahaa. Jaa, ne olivat hupaisia aikoja, saatte uskoa. Sattuipa sitten kerran, että me noin sata penikulmaa S:t Louisista pohjoiseen koetimme pysyä kaikin voimin erään aivan uuden, ison aluksen edellä. Emme tahtoneet ottaa semmoista häpeää, että jäisimme jälkeen, ja sentähden ponnistimme täydellä höyryllä eteenpäin. Ja ennenkuin meillä oli vaarasta aavistustakaan, kuulimme hirveän räjähdyksen, ja ihmiset, mastot ja köydet lensivät ilmaan. Päät, kädet ja sääret lentelivät kuni raketit ilmassa. Minä en tiennyt mitään ennenkuin jo olin muutamia satoja penikulmia korkealla ilmassa, josta jouduin erään kaukana sisämaassa olevan puun latvaan. Alutta alus, matkustajat ja kaikki muu oli kadonnut jäljettömiin. Se oli minun viimeinen matkani laivurina.
— Tuo muistuttaa minua eräästä seikkailustani Norjassa, sanoi kreivi hymyillen.
— Oletteko sielläkin ollut? kysyi mr Plummer. — Te olette tehnyt pitkiä matkoja.
— En niin pitkiä, kuin te, mr Plummer, joka matkustelette ylhäällä ilmassa, vastasi kreivi. — Olinhan vaan Norjassa karhunpyynti-matkalla. Olin aivan yksin, mukanani oli vaan kaksipiippuinen pyssyni ja koira. Koira ajoi karhun ylös ja minä ammuin sitä, mutta luoti ei osunut. Ammuin toisen luodin, mutta sekin vaan haavoitti karhua, joka raivoisana syöksyi kahdella jalalla minua kohden. Minulla ei ollut aikaa saada pyssyyn uutta panosta, ja koetin sentähden päästä pakoon. Koira koetti sitä estää, mutta tuli revityksi kappaleiksi, ja minä kuulin tuon hurjistuneen eläimen lähenevän lähenemistään. Äkkiä keskeytti eräs syvä vuoren rotko pakoni. Vaahtoava virta kohisi sen pohjalla. Se oli huimaavan syvä ja ainoastaan kaksi ohkaista palkkia oli asetettu portaaksi sen yli. Minä juoksin portaalle ja karhu perässä. Silloin huomasin toisella rannalla… toisen karhun, joka lähestyi minua kita avoinna. Mitä oli tehtävä? Karhu edessä ja toinen takana, vaahtoava virta kahden kapean palkin alla. Heitin kiväärini pois, nostin käsivarteni ilmaan ja…
Bradford vaikeni äkkiä ja imeskeli rauhallisesti sikaariansa.
— Ja mitä sitten? — kysyi Plummer jännityksessä. Hän oli ottanut sikaarinkin suustaan.
— Sittenkö? Niin, sitten ne söivät minut, vastasi Bradford tyynesti. — Se oli viimeinen kerta kun minä olin karhuja ampumassa Norjassa, lisäsi hän vakavasti ja hörppäsi kahvikupista.
Plummer katsoi ihmeissään häntä. Sitte hän rupesi nauramaan niin, että kyyneleet tulivat silmiin.