Tunnin kuluttua kuorsasi hän täyttä vauhtia ja vaimonsa säesti häntä unohtaen suunnitelmansa.
VI.
Kreivi ja Frank olivat suunnanneet kulkunsa Washington avenuea alaspäin. Koreiden kauppapuotien valot olivat jo aikoja sitte olleet sammutettuina. Yksi ainoa liekki valaisi niitä, jotta vartioiva poliisikonstaapeli voi nähdä, ett'ei sisällä ollut ketään, joka tahtoi anastaa lähimäisensä omaisuutta. Kadut olivat melkein tyhjät. Oli toisenlaista kuin Pariisissa, missä vaunujen jyrinä ja ihmisten sorina piinaa korvia yötä päivää, missä iloiset nuoret miehet istuskelevat kahvikuppiensa, à la glace'nsa eli viinilasinsa ääressä kahviloiden ulkopuolella, ja missä kuulee naurua, musiikkia ja viinurien kutsuhuutoja siihen aikaan, jolloin kaikki rehelliset yankeet ovat vetäneet yömyssyn korvilleen ja uneksivat vehnäkeinotteluista ja muista liikeasioista heidän vaimojensa tarkastellessa puoliavoimin silmin uutta jalokivikoristetta, joka päivän kuluessa on ollut näytteillä Elliotilla. Minneapolis näyttää öiseen aikaan kunnialliselta, oikein puritaanikaupungilta. Ei mitään pyntättyjä naisia, jotka ahdisteleisivat kysymyksillään, ei mitään lörpötteleviä nuoria herroja, jotka keskusteleisivat teaattereista ja politiikasta, näy kaduilla. Korkeintaan voi pari kolme renttua vaania jossain pimeässä sopessa ja mätkäyttää ohikulkijaa hiekkapussilla päähän anastaakseen hänen rahansa tahi kellonsa, jos hänellä sellaisia sattuu olemaan.
Mutta kunniallisuus ei missään tapauksessa ole niin suuri, kuin näyttää. On olemassa sellaista, josta sanotaan "kulissien takana". Ja Minneapoliksessa tapahtuu paljon kulissien takana. Sanomalehdissä kerrotaan, että se taikka se paha on poistettu, mutta todellisuudessa se on vaan muutettu — kulissien taa. Ja ylpeästi kantaa kaupunki kaunista siveellistä ulkokuortansa, kuten amerikalainen sunnuntai. Mutta kukaan ei puhu, mitä tapahtuu kulissien takana. — Frank oli vienyt kreivin variété-teaatteriin, missä he olivat ihailleet naisten kauniita muotoja, ja nyt he ohjasivat kulkunsa Vicollet houseen, erääseen kaupungin hienoimpaan hotelliin. Frank kuiskasi jotain ovenvartijan korvaan. Hän hymyili, antoi molemmille lipun ja mainitsi n:o 57. Frank nousi hiljaa portaita ylös ja kreivi seurasi häntä. Neekeri käveli edestakaisin, kuin mikä Cerberus 57:n edustalla. Hän alkoi näyttää tuimalta, mutta kun Frank antoi hänelle liput, vetäytyi hän kohteliaasti sivulle ja antoi heidän astua sisään. Huone, johon he tulivat oli jotenkin yksinkertaisesti kalustettu, mutta sen sijaan valaistu häikäisevästi. Paksut verhot estivät valon tunkeutumasta akkunoista kadulle. Parhaiten valaistu esine huoneessa oli vihreä pelipöytä. Tämän ympärillä istui joukko vanhempia ja nuorempia miehiä. Kaikilla oli tuo pelaajille omituinen levotoin ilme silmissä, sekä huulilla surutoin hymy, johon samalla sekaantui katkera piirre, kun joku kultakasoista joutui vastapelaajan omaisuudeksi. Kuulut vaan ilmoittajan yksitoikkoinen: musta — punanen… ja kultakasat vaihtoivat omistajaa.
— Tämähän näyttää oikein europalaiselta, kuiskasi kreivi Frankille.
— Aivan niin, me tulemme perässä, vastasi Frank.
— Minä luulin, että kaikki pelihuoneet olivat hävitetyt
Minneapoliksesta, sanoi kreivi.
— Niinhän ne ovatkin, vastasi Frank lyhyesti.
— Ovatko? — sanoi kreivi naurahtaen.
— Luonnollisesti ei niitä sanomalehtien mukaan ole olemassa, vastasi
Frank nauraen. — Haluttaako teitä koettaa onneanne, herra kreivi?