— Kiitos, ei! Minä pidän sen suurena tyhmyytenä, vastasi Bradford, enkä voi ymmärtää kuinka nuoret miehet voivat siihen antautua, etenkin tällaisessa maassa, missä on niin helppo ansaita rahoja.
— Sentähden juuri täällä pelataan, vastasi Frank. — Mitä helpommin rahoja saa, sitä nopeammin tahtoo ne menettää. Jos omistaa tuhansia, tahtoo saada miljoonia ja pian. Mutta jos ette tahdo täällä mitään tehdä, niin menemme; täytyy rientää saadaksemme nähdä ja kuulla Linneriä.
— Linner? Kuka se on?
— Ettekö ole kuullut hänestä? Hän on yksi Minneapoliksen tunnetuimpia henkilöitä. Hän on ollut asianajaja, niin, etevä asianajaja, että hän ajoi melkein kaikki suurimmat oikeusjutut täällä lännessä. Ei ollut jyryä, joka olisi voinut häntä vastustaa. Ja valtiollisena puhujana oli hän hyvin kuuluisa. Mutta nyt hän on vanha ja on juopottelemisella turmellut itsensä. Nyt ansaitsee hän leipänsä laulaen ja soittaen eräässä kahvilassa. Hän soittaa merkillisen hyvin viulua, tahi on ainakin soittanut. Hän houkuttelee kahvilaan monta vierasta, sillä jos onnistuu saada hänet ärtymään, ei hän välitä mistään, vaan rupeaa pitämään puheita, kuten menneinä aikoina. Mutta meidän täytyy kiiruhtaa, sillä kahvila suletaan kahdeltatoista.
Frank ja kreivi astuivat erääseen Washington avenuen varrella olevaan hienoon kahvilaan. Tavallisuuden mukaan olivat akkunaverhot alaslasketut. Tarjoilupöydän päästä oli poikki lattian asetettu kaide, minkä takana oli koko joukko pieniä pöytiä. Niiden ympärillä istui muutamia hienompaan seurapiiriin kuuluvia nuoria miehiä sikaareineen ja olutlasineen. Muutamat pureskelivat voileipiä. Huoneen toisessa päässä oli kapea estraadi ja siellä istui kuuluisa Linner kuin lintu häkissään. Hän haukotteli ja näytti uneliaalta. Hänen vieressään lattialla oli viulu, ja pienellä pöydällä olutlasi sekä muutamia voileipiä, joilla hän väliaikoina virkisti itseään. Hän oli varmaan juuri lopettanut jonkun ohjelmanumeron. Hänellä oli oikea taistelijan ruumis, leveähartiainen ja voimakas, mutta hänen kasvonsa olivat punaiset ja pöhöttyneet. Punertavissa juopon silmissä oli veltto katse, huulet sinertävät, nenä punainen ja turvonnut. Mutta otsa oli korkea ja kaareva ja huolimatta korkeasta iästä — hän oli 60 ja 70 välillä — ympäröi sitä tuuhea, kiharainen, vaalea tukka. Näki, että se oli hänen ylpeytensä, sillä hän oli sen taiteilijan tavoin työntänyt korvien taakse niin, että se riippui alas hartioille.
Frank ja kreivi olivat hätäpikaa tarkastelleet häntä, sekä lähestyivät sitte tarjoilupöytää puhellakseen isännän kanssa, jolle Frank esitti kreivin sekä lisäsi hymyillen, että hän oli tarkastelemassa Minneapoliksen salaisuuksia.
— Se on oikein, vastasi isäntä päätään nyökäyttäen. — On erittäin hauskaa saada tutustua teihin. Mitä saan luvan tarjota herroille?
— Mitä suvaitsette, herra kreivi? — kysyi Frank. — Ehkä vähän konjakkia ja seltteriä?
Kreivi nyökkäsi. Kaiteen takana oli Linner juuri noussut seisomaan ja huusi äänellä, joka ilmaisi että hän oli juonut paljon.
— Hyvät herrat, nyt minä soitan kappaleen synnyinmaani vuorilta, missä aurinko kerran valaisi onnellista lapsuuttani!