— Kyllä, se olen, vastasi Linner kumartaen. — Kiharainen tukka, se on osaksi jälellä vielä, mutta iloisuus… no niin, elkäämme huoliko tulla sentimentaalisiksi.
— Minä en olisi tuntenut teitä.
— Enkä minäkään teitä, rouva Pryts. Silloin olitte nuortea ja iloinen; nauroitte ja lauloitte aamusta iltaan, olitte aina valmis pilaan ja huvituksiin… no niin, aika muuttaa paljon! Mutta kun te kannatte harmaita hiuksianne ja kalpeita kasvojanne kunnialla todistaen kärsimyksistä ja taistelusta nurjaa kohtaloa vastaan, käyn minä ympäri kuni elävä todistus omasta alennuksestani. Vaivaako teitä neiti Agnes, että istun niin lähellä? En tahtoisi sokaista teitä ympäröivää ilmaa paloviinahöyryllä.
— Ei ollenkaan, vastasi Agnes, kun Linner veti tuolinsa ulommaksi hänestä.
— Mitä toimitte nykyään, herra Linner? — kysyi rouva Pryts.
— Mitäkö toimin? Hm…
Linner naurahti. Hän istui hetkisen pää painuksissa.
— Oletteko kuullut, kuinka karhua opetetaan tanssimaan? — kysyi hän vihdoin katsoen ylös.
— Emme.
— Kuumennetaan metallilevy ja ajetaan karhu sille sekä soitetaan samalla iloista säveltä posetiivilla. Karhun käpälöitä polttaa eikä se voi olla sekuntiakaan paikallaan, vaan hyppii ja tanssii tuskissaan. Ja iloista säveltä soitetaan ja koe uudistetaan, kunnes karhu on oppinut. Ja joka kerran, kun se sitten kuulee sävelen, nousee se tahdottomasti takajaloilleen ja tanssii, ikäänkuin se tuntisi levyn polttavan jalkojansa. Minä olen tuollainen karhu; posetiivia väännetään ja karhu tanssii.