Agnes katseli häntä levottomasti, mutta rouva Pryts sanoi hiljaa:
— En ymmärrä teitä?
— Minua ilahuttaa, että ette ymmärrä, vastasi Linner. — Minä olen toisin sanoen ilveilijä, vehkeilijä eli miksi tahtoisitte sitä nimittää, eräässä sellaisessa paikassa, mihin ei teidän eikä tyttärenne pidä mennä.
— Mutta ettekö voi saada jotain muuta tointa?
— Myöhäistä, rouva Pryts… myöhäistä!… Ei kelpaa enää. Täytyy juoda pysyäkseen hengissä. Jos minä lakkaan, tulen juoppohulluksi ja kuolen. Mutta… puhelkaamme hiukan menneistä ajoista, rouva Pryts!
— Niin, minä muistan, että teillä oli tapana ottaa osaa mieheni kalastusmatkoihin kesäisin.
— Aivan niin, ne kalastusmatkat, ne olivat ihanoita, ja teidän miehellänne oli aina oivallinen eväslaukku mukanaan. Te olitte hyvä emäntä, rouva Pryts. Niin, konsulin virkistysjuoma se teki alun. Mutta älkäämme nyt antautuko sellaisiin surullisiin mietiskelyihin… Silloin minä olin nuori ja uljas, olisin voinut voittaa kokonaisen maailman. Onhan minullakin ollut loisto-aikani, rouva Pryts. Olin arvossa pidetty ja kunnioitettu; minulla olisi voinut olla kotikin, jos ei se onnetoin…
— Mikä teidät vei harhateille, kysyi rouva Pryts avosydämisesti.
— Tapa ennen kaikkia, rouva Pryts. Toimeni — asianajotoimi — tuotti alinomaa mielenliikutuksia. Ajoin suuria asioita, missä olivat tuhannet kysymyksessä, jopa henki ja kunniakin. Semmoisina hetkinä tarvitsin minä jotain kiihoittavaa ylläpitääkseni rohkeutta ja työvoimaa. Ja sitten se valtiollisen puhujan kiertävä elämä! Istutaan ravintolassa, juodaan ja puhutaan politiikasta ja kiihoitetaan toisiaan… Ja vihdoin tulee pahin kaikista…
— Mitä se on?