— Niin, minä pelkään, että sydämeni ei enää ole vapaa. Olen ollut liian paljon teidän seurassanne, miss Fanny.
Fanny ei vastannut, katsoi vaan kysyvästi häneen.
— Olen toisinaan kysellyt itseltäni, voisiko amerikalainen viihtyä vieraassa maassa ja uusissa olosuhteissa… mutta se kai olisi liian suuren uhrautuvaisuuden vaatimista.
— Olisiko huolista vapaa elämä kauniissa seudussa sijaitsevassa kreivillisessä linnassa, sivistyneiden ihmisten seurassa uhrausta? Niitä on kylliksi sellaisia, jotka pitäisivät sitä elämänsä suurimpana onnena, vastasi Fanny.
Charles katseli häntä.
— Te siis valitseisitte linnan ja kreivinarvon, miss Fanny, mutta ette miestä itseänsä? — kysyi hän.
Fannyn silmät täyttyivät taas kyynelillä ja hänen, täytyi kätkeä kasvonsa käsiinsä.
— Minä pidän teistä, kuolisin ikävästä, jos olisitte poissa, nyyhkytti hän.
Charles tarttui hänen käteensä ja suuteli sitä.
— Ja jos kreiviä ei linnoineen ja kaikkine ihanuuksineen olisi olemassakaan, ja minä olisin vaan köyhä mies, Charles Bradford, voisitteko sittenkin rakastaa minua?