Jonkun ajan perästä saapui kirje Fannyltä. Hänestä oli kuin olikin tullut mrs Bradford, ja hän tunsi itsensä sanomattoman onnelliseksi. Luonnollisesti sisälsi kirje rukouksia ja anteeksipyyntöjä, kuten tavallisesti sellaisissa tapauksissa. Mrs Plummer kirjoitti hänelle oikein tunteellisen kirjeen, missä hän lahjoitti tyttärellensä äidillisen siunauksensa, ja mr Plummer kirjoitti vävyllensä, että hän oli peijakkaan smart, ja että hän voi tulla Minneapolikseen, milloin vaan halutti, hän oli aina tervetullut. Kirjasto ja "paratiisi" odottivat häntä eikä mr Plummer suinkaan "söisi häntä". Charles Bradford lähetti iloisen, kiitollisuutta uhkuvan vastauksen. Hän ei kuitenkaan vielä tulisi Minneapolikseen, sillä hän ei tahtonut saattaa Fannyä ja itseään uteliaisuuden ja juorujen esineeksi.
Niin kului syksy hiljaa ja rauhallisesti. Köyhät nauttivat elämästä, kun heillä vielä oli työtä eikä tarvinnut palella. Rikkaiden elämä oli ikävää kaikesta ylellisyydestä huolimatta. He kävivät teaattereissa ja kuuntelivat esitelmiä sillävälin, kun perheen isä ahersi konttoorissaan saadakseen vielä muutamia tuhansia miljoonien selkään tälle vuodelle. Armeliaisuutta harrastavat naiset kiersivät listoinensa varustautuakseen talven tarpeilla. Ristiäisiä ja hautajaisia sattui vuoronperään. Paneteltiin toisiaan ja harrastettiin armeliaisuuden töitä; mässättiin ja tehtiin raittiustyötä, ja kaiken tämän tapahtuessa lähestyi joulu.
XIII.
Oli jouluaattoilta. Tuomari Ueland istui tapansa mukaan virkahuoneessaan raatihuoneella. Joku naputti ovelle. Hän odotti saavansa nähdä jonkun morsiusparin astuvan sisään saadakseen vahvistuksen avioliitolleen, mutta vakavan sulhasen ja punastuvan morsiamen sijaan näyttäytyi ovessa pöhistynyt, punanenäinen haamu.
— Saako tulla sisään, herra tuomari? — kysyi hän.
— Olkaa hyvä, vastasi Ueland.
— Nimeni on Linner. En tiedä oletteko kuullut nimeäni mainittavan.
— Kyllä, minulla on ollut kunnia… vastasi Ueland kohteliaasti.
— Se ei ole suuri kunnia, herra tuomari.
— Ettekö tahdo istua?