— Sallitteko todellakin, sanoi Linner istuutuen kunnioittavasti ulommaksi. — Te olette jalon isänne jalo poika. En tahdo sitäpaitsi vaivata teitä kauan. Tiedän, että seurani on vastenmielistä kunnonihmisille.
— Voinko jollain tavalla palvella teitä? — kysyi Ueland vähäisen vaitiolon jälkeen.
— Palvella minua?… Ei… kyllä… Voitte tehdä minulle sen palveluksen, että sallitte minun istua täällä hetkisen. Katsokaas, herra tuomari, en tiedä muistanetteko, että nyt on joulunaatto. Täällä Amerikassa ei sitä juuri eroiteta toisista päivistä. Mutta käydessäni yksin kadulla ja miettiessäni päivän merkitystä, tuli minuun vastustamatoin halu etsiä sivistyneitä kotimaalaisia, joille voisin avata sydämeni, ja jotka ymmärtäisivät päivän merkityksen. Silloin ajattelin: menen herra Uelandin luo. Olen aina kunnioittanut teitä, herra Ueland. Teidän nimenne on kuuluisimpia Norjan historiassa.
Ueland kääntyi kärsimättömästi tuolillaan ja katseli tilikirjaansa.
Linner huomasi sen.
— Kirjoittakaa vaan, herra Ueland, älkää antako minun häiritä itseänne. Minä istun tässä ja puhelen itsekseni. Jouluilta… muistatteko sen siellä kotona?… Kirkon kellot julistavat joulurauhaa seudun yli… rauhaa, rauhaa… mutisi Linner huoaten. — Ja äänet hivelevät pehmeinä, kuin lumi, ja kirkossa lauletaan Jesuslapsesta. He eivät oikein tiedä, mistä he laulavat, he ajattelevat pientä, seimessä makaavaa lasta, jonka päätä ympäröi valokehä, ja paimenet polvistuvat suudellen lapsen käsiä, ja ulkopuolella avautuu taivas, ja tuhansia enkelien päitä katselee alas laulaen: kunnia olkoon Jumalalle korkeudessa ja rauha maassa! — Linner sulki silmänsä. — Se on kaunista, ihanaa, siinä on runollisuutta, joulussa.
— Niin, kotoisen joulun muistamme kaikki hyvin, vastasi tuomari lyhyesti.
— Onko teillä lapsia, herra Ueland?… — Jahah, yksi tytär. Ja kun te tänään menette kotiin, niin ojentaa hän hymyillen pieniä käsiänsä teitä kohden, ja se muistuttaa teille joulua ja Jesuslasta, ja te tunnette itsenne onnelliseksi. — Linner huokasi. — Teillä on ehkä joulukuusikin — jahah, joulukuusi lahjoineen ja sen ympäri tanssivine lapsineen, ja tuli räiskyy kamiinissa, ja kaikki ovat juhlapuvuissaan ja iloisia. Isä ja äiti katselevat ylpeydellä lapsilaumaansa, ja pöydät notkuvat ruokien ja juomien painosta, ja ulos on pistetty viljalyhde, jotta pikkulinnutkin voisivat viettää joulua.
Linner katseli lattiaan ja puheli aivan kuin itsekseen. Sitten kohotti hän katseensa tuomari Uelandiin, joka oli taas alkanut kirjoittaa. — Minäkin olen kerran ollut sellainen lapsi, herra Ueland. Minäkin olen tavoitellut joulutähteä ja tanssinut kuusen ympärillä, ja vanhempani ovat minua ylpeydellä katselleet. Nyt olen köyhä kotivarpunen, joka hyppii pakkasessa ja etsii jyväsiä. Te menette kotiin, missä rakas puoliso ja pieni, suloinen tyttö teitä hymyillen odottavat. Mutta minua ei kukaan odota. Minulle ei kukaan hymyile. Minä olen ulosajettu hylky, lumessa ja pakkasessa etsin edes muutamaa jyvästä löytämättä sitäkään. Olemme Amerikassa, ja täällä ei tiedetä mitään norjalaisesta joulusta. Sentähden pyydän teitä, herra Ueland, antakaa minullekin jotain jouluksi, vaikka ei muuta, niin edes olutlasi!
Ueland pisti käden taskuunsa ja otti sieltä dollarin. Kyyneleet tulivat Linnerin silmiin.
— Tätä en minä unhota. Te olette jalo, kuten arvelinkin. Tänä iltana juon lasin isänne muistoksi. Iloista joulua, herra Ueland!