— Tässä, ota jäännös tästä rahasta ja osta minulle kaunis kukkavihko… ruusuja ne pitää olla… ja odota! Mahtaisiko herrallasi olla eau de Colognea eli jotain muuta hyvän hajuista, jotta minä pääsisin tuosta kirotusta viinan hajusta? Pyydä hänen lainaamaan minulle vähän. Ja jos hän tahtoo pidättää, minun palkkani tältä illalta, niin tehköön sen. Tänä iltana asianajaja Linner syö joulupuuroa ja juo simaa.
Niin perusteellisesti, kuin sinä iltana, ei Linner ollut koskaan pukeutunut. Hän riisuutui kokonaan, pesi koko ruumiinsa saippualla, haki esille hienoimman paitansa sekä hankasi ainakin tunnin ajan likapilkkuja puvustaan. Sitten pesi hän lukemattomia kertoja suunsa eau de Colognin sekaisella vedellä sekä ripotti vaatteilleenkin hajuvettä. Kello kahdeksan lähti hän ruusuineen luvattuun maahan.
Jouluilta oli erittäin hauska. Paitsi Linneriä olivat saapuvilla vanhat ystävämme Daniel Nilsen ja hänen lapsensa Dina ja Arne. Daniel Nilsen saapui jotenkin myöhään, sillä luonnollisesti täytyi juuri sinä iltana sattua jotain ylityötä. Siksipä olikin hän tullessaan hiukan happaman näköinen, mutta kun häntä yhteisesti pyydettiin tänä iltana syömään kapitalistien sijasta riisiryynipuuroa, rupesi hän nauramaan ja tuli oikein juhlatuulelle. Pelattiin "lottoa" ja "gnav'ia" muutamien sinne kutsuttujen lasten kanssa, ja kun sitten oli virkistykseksi saatu simaa ja leivoksia ruvettiin leikkimään panttileikkiä. Arne tuomittiin suutelemaan Agnesta. Hän punastui, kuin koulutyttö, mutta Agnes sanoi ujostelematta: "tule vaan, Arne! Mehän olemme vanhoja ystäviä, sinä ja minä". Hän pani kätensä Arnen kaulalle ja suuteli häntä. Arne tuli niin ylenmäärin onnelliseksi, että hän sitten kun toti-vehkeet tuotiin sisään, tahtoi myös saada osansa ja lopuksi rupesi pitämään puheita. — Dina tuomittiin antamaan korvapuustin kauniimmalle, ja hän läjäytti häikäilemättä Linneriä poskelle. Rouva Pryts tuomittiin kultatuoliin, ja Daniel Nilsen kantoi tyttärineen häntä käsillään ympäri huonetta Arnen, Linnerin ja lapsien eläköön-huutojen raikuessa. Daniel Nilsen tuomittiin laulamaan, ja hän päästeli muutamia ääniä, jotka hyvin paljon muistuttivat palotorven ääntä. Sitten oli Linnerin pidettävä puhe. Hän seisoi hetkisen pää kumarassa, sitten hän heitti sen taaksepäin, kiinnitti katseensa ylös johonkin näkymättömään.
— Me vietämme tänään juhlaa erään pienen lapsen kunniaksi, alkoi hän, — lapsen, jonka päätä ympäröi viattomuuden ja puhtauden sädekehä. Sen takaa häämöittää meille orjantappurakruunu ja Golgatan risti, jotka odottavat jokaista, ken täällä taistelee totuuden puolesta. Mutta tänään ne joutuvat varjoon, niiden enkelijoukkojen varjoon, jotka laulavat rauhaa maan yli. Ja sentähden, että tämä on lapsen juhla, olemme kaikki tänä iltana olleet lapsia. Me olemme leikkineet ja nauraneet, vaikka pohjalta on usein pyrkinyt itku esiin, ei surun tähden, vaan ilon, että taas kerran olemme saaneet olla lapsia. En tiedä, olenko koskaan ollut niin iloinen ja samalla kertaa niin surumielinen, aina siitä saakka, kun… no niin, se nyt ei kuulu tähän. Mutta tämä kaikki muistuttaa meille Norjaa ja joulua siellä. — Riisiryynipuuro, piparikakut, leivokset ja panttileikit — ne tuovat mukanaan, toisia muistoja, tuntuu kuin näkisi merestä kohoavan Norjan kukkuloineen, ihanine kesäöineen, humisevine honkineen, kulkusineen, kelkkamäkineen ja säihkyvine revontulilleen. Ja näiden puitteiden sisästä näkyy sielumme silmään koti, isä, äiti, siskot, veikot, ja joukosta sukeltaa esiin omat lapsen kasvomme semmoisina, viattomuuden sädekehän ympäröiminä, kuin Jesuslapsenkin. Ei, minä en voi enää… suokaa anteeksi!… Antakaa minun viuluni, sen paremman osan minusta, tulkita tunteitani!
Kyyneleet tukahuttivat hänen äänensä, hän otti viulunsa ja alkoi soittaa jouluvirttä, jota hän huoneessaan oli soittanut. Alussa tulivat äänet heikkoina, väräjävinä, mutta vähitellen ne paisuivat yhä voimakkaammiksi, ja aivan tahdottomasti yhtyivät vieraat virteen. Sen loputtua alkoi tulla mitä ihmeellisimpiä mielikuvituksen luomia säveliä, toisinaan rajuja, uhkaavia, väliin lempeitä, itkeviä, väliin jonkun iloisen ailahduksen katkomia, kunnes lopulta sittenkin rauha ja elämänilo voittavat surun ja epätoivon, ja kaikki tämä päättyi mahtavaan voittovirteen: "Jumala ompi linnamme".
Kuulijat istuivat kuin lumottuina, kauan aikaa vallitsi huoneessa kuolon hiljaisuus. Rouva Pryts uskalsi ensiksi hiljaisuutta häiritä.
— Tuhannet kiitokset! — sanoi hän ojentaen Linnerille kätensä. —
En tiennyt, että te soittaisitte sillä tavalla.
— Minun sieluni se on joka soittaa eikä ruumis, sanoi hän. — Olen usein ajatellut, eikö se elämä, joka näihin säveliin sisältyy, saa muodostua siiviksi, mitkä kantavat sieluni tuonne ylös sitten, kun minä kerran pääsen tästä kuluneesta kuoresta, jota ruumiiksi sanotaan.
— Soitto mahtaa olla erinomainen lohdutus teille! — sanoi rouva
Pryts.
— Kyllä, kun saisi soittaa, mitä itse tahtoo, vastasi Linner. — Mutta kahvilassa minun täytyy soittaa Boccaccioa ja Pinaforea sekä mitä kurjimpia amerikalaisia tanssikappaleita. Toisinaan tuntuu minusta, kuin pitäisin huoneeseeni päästyä pyytää anteeksi viulultani, että olen sitä väärin käyttänyt. Mutta sekin on aikoinaan peloittanut minulta useimmat asiatuttavani.