— Kuinka niin?
— Niin, nähkääs, kun minä parempina päivinäni istuin konttoorissani eikä ollut mitään erityistä kiirettä, otin minä viuluni ja soittelin itselleni mielisäveltäjieni Beethovenin ja Chopinin kappaleita. Kun minä siten sävelten siivillä liitelin yläilmoihin, tuli joku kurja visukinttu teettämään jotain sopimusta tahi tekemään selvää jostakin kapakkamellakasta, ja ne rupesivat heti selittelemään inhoittavia juttujansa kysymättä ollenkaan olinko minä huvitettu kuulemaan heitä tahi en. Minä ärjäsin heille, että he pitäisivät suunsa kiinni tahi puikkisivat hiiteen, ja ne ottivat tavallisesti viimeksi mainitun neuvon huomioon.
— Olipa se todella merkillinen tapa hankkia asiatuttavia, sanoi rouva Pryts nauraen.
— Lienette oikeassa, rouva Pryts, mutta mitä voin? En suinkaan voinut häväistä Beethovenia ja Chopinia muutamien kurjien dollarien tähden.
Daniel Nilsen, joka, kuten useimmat pohjoismaalaiset, oli hyvin musikaalinen, oli akkunan pielessä hiljaa keskustellut poikansa Arnen kanssa. Hän lähestyi Linneriä.
— Opetatteko soitantoa, herra Linner? — kysyi hän.
— En, vastasi Linner.
— Se oli vahinko, sillä minä olisin pyytänyt teitä antamaan Arnelle hiukan opetusta, jos ette olisi tahtonut kovin kallista maksua.
— Soittaako poikanne?
— Hän on yritellyt soittaa viulua ja minä olen soittanut mukana huilulla, mutta minä rupean tulemaan jo niin kuuroksi, ett'ei siitä tahdo enää tulla mitään, sanoi Daniel.