Aslakin palatessa kysyi Gunnar, ken se oli, jonka kanssa hän puhui aidan vieressä.
"Oh, se oli vanha muija raukka, joka valitti kurjuuttaan. Hän kysyi isäntää, mutta minä en tahtonut vaivata sinua ja annoin sentähden hänelle muutaman killingin, mikä minulla oli taskussa".
"Sinulle kiitokset siitä. Mitä toiselle annetaan, se palaa kymmenkertaisesti meille takaisin, ja hyvä taito antaa lahjalle arvon".
"Niin, jotain senkaltaista minäkin ajattelin", sanoi Aslak, eikä heidän välillänsä muuta puhuttu heidän tällä kertaa työssä ollessaan.
KOLMAS LUKU.
Aslak oli ollut muutamia kuukausia Haugen'issa ja hänen oli vieläkin jääminen sinne muutamaksi kuukaudeksi. Hän piti Gunnaria toisella kädellä ja Liviä toisella ja molempia yhtä lujasti. Itse seisoi hän heidän välillänsä, nauroi toisella silmällä ja itki toisella. Gunnarin läsnä ollessa oli Aslak nöyrä ja ujo, pysyi takan nurkassa halvimmassa paikassa, ei puhunut paljon, mutta kuunteli sitä tarkemmin. Ahkera ja väsymätöin hän oli työssään, ei sanonut yhtään pahaa sanaa isännän käskiessä sitä tai tätä, hän vaan totteli. Mutta kun oli yksinänsä Livin kanssa, silloinpa mies oli elämää täynnä. Hän oli leikkisä ja naurusuinen, sanoja vyöri suusta kuin papuja, hän kohotti päätänsä, mustat silmänsä loistivat, hän kertoili ehtimiseen, jotta Liviltä kudin putosi käsistä ja hän ainoastaan katseli, kuunteli Aslakia. Hän kertoi maasta tuolla idässä, kertoi karhusta, jonka kanssa oli ottelua kestänyt; hän kertoi tunturihuipuista, missä oli peuroja ajanut; kertoi kaupungista komeine rakennuksineen ja katuineen ihmisiä täynnä. Liv kuunteli, oli niinkuin raitis tuulenpuuska maailmasta tuolta ulkoa olisi hänen rintaansa kohdannut, siivillänsä kantaen houkuttelevaa laulua. Kaipaus heräsi ja ensimäisen herran ajatteli Liv että Haugen oli kurja hökkilö, että olisi suloista yksi ainoa kerta tuntea miltä auringonpaiste tuntui, päästä ulos näkemään maailmaa, vaikkapa vaan naapurikylään tunturin tuolla puolen. Ja Aslak kertoili ja Liv kuunteli, vaan Gunnar ei tietänyt mistään, sillä Aslak oli niin kauniisti pyytänyt ettei Liv puhuisi tästä isälleen.
Illalla ehtoollisen jälkeen kun Liv luki Raamatusta, istui Aslak aina kaukana, pimeimmässä paikassa, kädet kasvoilla. Gunnar näki sen, hän luuli ettei Aslak tahtonut näyttää kuinka syvästi sanat häneen sattuivat, ja antoi sentähden Aslakin istua rauhassa eikä ollut häntä huomaavinansa. Mutta Aslak — niin, hän istui tyytyväisnä ja hyräili hieman itsekseen tai ummisti silmänsä ja pisti sormet korviinsa, saadaksensa rauhassa nukahtaa, eikä kuullut niin mitään.
Ja sinä Liv, joka uskot hänestä kaikkea hyvää, mitenkä sinun on laita? Sinä käyskentelet yhtä suloisena, valoisana, mutta oletko sama kuin ennen? Vai etkö huomaa että sinussa on jotain outoa, jotain, mikä ikäänkuin pistää sydämeen? Vai etkä luule minun nähneeni sinua, kun myöhäisenä syys-iltana istuit tunturilla, unohtaen illallisen ja isäsi ja itsesi, ainoastaan haastaaksesi hetkisen vielä sen miehen kanssa, joka vieressäsi istui? Tai minkätähden kuljit sa niin useasti tuota tietä, ja aina silloin kuin hän oli tuolla naurismaata kaivamassa? Ehkä tapahtui se vaan tarjotaksesi hänelle vähän juomista janon sammutteeksi! Entäs sinä iltana, jolloin istuit avonaisen ikkunan ääressä ja katselit suoraan ulos ilmaan — ympärilläsi oli pimeätä ja hiljaista, muut nukkuivat jo kauan aikaa sitten, mutta sinä istuit avonaisen ikkunan edessä, hyräillen laulua, jota Aslak oli sinulle laulanut. Sinä arvelit kai ettei kukaan sinua nähnyt, Liv, mutta minä sinun näin. Oliko mielestäsi liika lämmintä, vaikka talvi oli tulossa ja kylmä tuulenpuuska löi otsaasi vasten? Mitä ajattelit, kun istuit itseksesi hymyillen, nauraen, esiliinaa nyppien? Liv! Liv! onko musta Aslak sytyttänyt sinua tuleen silmillänsä? Sinun pitää mennä maitovatien kanssa aittaan ja tulet suoraan tupaan niiden kanssa. Niin, kyllä voit pudistaa päätäsi ja nauraa itsellesi. Miksi istut niin kauan läävässä kun Aslak on halkoliiterissä, joita eroittaa vaan ohut väliseinä? Kuunteletko vaan laulua, jota hän laulaa, kenties? Miksi sydän niin rinnassasi sykkii joka kerta kun oven lukkoon joku tarttuu? Ethän odottane Aslakin tulevan tähän aikaan? Tai miksi katselet eteesi noilla uneksivilla silmillä ikäänkuin jotain näkisit? Nyt pata on kiehunut yli reunojensa ja kudin on pudonnut laattialle. Ja miksi itket itseksesi välistä kenenkään huomaamatta? Et tiedä sitä itsekään, sanot olevasi "kaikin puolin onnellinen". Liv! Liv! älä luota häneen liioin; näen kuinka hän sinulle nauraa! Liv parka! Sinä tulet hänen luokseen niin luottavaisena ja niin hellällä sydämellä, vaan hän ei helly. Hän vaan puhaltaa tuota kipinätä sydämessäsi, jotta se leimahtaa ilmituleen. Sinä olet hänelle ilmaissut koko puhtaan sielusi, mutta ei häntä sen saastuttaminen hävetä. Sinä uskot hänelle isäsi ajatukset ja sanat, hän niitä kantelee ympäri kylää. Vai etkö tietänyt miksi kyläläiset tarttuivat toisiinsa ja katselivat niin kummallisesti sekä sinua että isääsi sunnuntaisin, kun Aslak kulki suorana ja totisena kirkon portin kautta. Ja sinä olisit pannut vaikka elämäsi pantiksi siitä, ett'ei hän ollut kavala. Liv! Liv! kuinka sinun käy?
Talvi on tullut. Aslak on vielä Haugenissa, ja Gunnar itse häntä pidättää. Onko hän vielä sama kuin ennen vai joko jää hänen sydämessänsä sulaa? Jotenkin kummallinen huhu käy kylässä. Ihmiset katselevat Gunnarin jälkeen niin oudosti, kuin eivät ennen tehneet, ja hänen selkänsä takana tietävät he kertoa yhtä ja toista. Tämä ei tiedä hyvää.
Mutta Aslak on tähän aikaan ikäänkuin muuttunut. Hän rupee katselemaan Liviä eikä kuitenkaan ole niin usein hänen parissansa kuin ennen. Hän on ikäänkuin käynyt araksi hänkin. Sanat eivät enää tule hänestä niin helposti kuin ennen. Hän istuu penkillä, suu totisena ja miettii jotain. Silloin tällöin kuuluu huokaus. Liv kysyi häneltä eräänä iltana oliko hän kipeä.