"Niin, minä olen kaiketi kipeä", vastasi hän silloin.
"Voinko sinua jollakin lailla auttaa?" kysyi Liv.
"Et, kyllä se pian on ohitse. Se on semmoista, mitä talvi tuo mukanansa".
Eräänä iltana luki Liv ääneen Raamattua. Se oli Matheuksen evankeliumin 18 luku. Aslak istui tapansa mukaan nurkassa, kasvot käsiin kätkettyinä. Hän ei tahtonut kuulla. Hän hyräili itsekseen iloista nuottia, karkoittaaksensa ajatukset; mutta tuntui siltä kuin tämä ei nyt onnistuisi niinkään helposti. Hän nosti päätänsä ja katseli Liviä, mutta silloin sattuivat pistoksen tapaisesti nämät pyhät sanat hänen sieluunsa:
"Voi maailmaa pahennusten tähden, sillä pahennukset kumminkin tulevat!
Voi kuitenkin sitä ihmistä, jonka kautta pahennus tulee!"
Hän istui tuolilla kuin salaman lyömänä. Hän tuijotti Liviin, mutta tämä istui niin tyynenä ja totisena ja valo kynttilästä loisti hänen puhtaille, kirkkaille kasvoillensa, vaikka hän se oli lausunut nämät leikkaavat sanat. Vaan Aslak itse istui pimeässä. Hän tarttui rintaansa ikäänkuin repiäksensä siitä pois jotakin, mikä pisti. Hän pyyhki kasvojansa, mutta suuria, kylmiä vesihelmiä nousi hänen otsallensa. Hän koetti nauraa, mutta huulet vääntyivät kamalasti. Korvissansa suhisi, huone pyöri hänen silmissänsä kaappineen päivineen. Hän katseli Liviin, ja hänestä oli kuin nuo uneksivat silmät olisivat katsoneet häneen lausuen: "voi sitä ihmistä, jonka kautta pahennus tulee". Hän katsoi toiselle puolelle, hän tahtoi ummistaa silmänsä, mutta Liv seisoi kuitenkin siinä tuijottaen häneen ja lausuen samat sanat. Hän oli tukehtumaisillaan. Hän aikoi nousta ja hiipiä ulos, mutta oli kuin kiinninaulittuna tuoliin. Hän pisti sormet korviinsa, mutta kuuli kuitenkin "voi sitä ihmistä, jonka kautta pahennus tulee", ja Liv istui siinä kirkkaana, valoisana lukien hänen tuomiotaan.
Seuraavana päivänä oli Aslak työssä, mutta ei sanonut sanaakaan. Illan tullessa sanoi hän olevansa kipeä ja pakoitettu panemaan maata ennen ilta-lukemista. Liv vei illallisen hänelle hänen kamariinsa. Silloin istui hän sängyn laidalla, pää käsien nojassa. Hän näytti synkkämieliseltä, ruokaa ei hän tahtonut. Liv istui hänen eteensä.
"Miksi et puhu isälleni?" kysyi hän, "ehkä tietäisi hän neuvoa, jotain tuskaa sinussa nyt on, sen minä varsin hyvin näen".
"Ei minulta mitään puutu", sanoi Aslak, "se on vaan semmoista, mikä haihtuu yhtä nopeasti, kuin se tulee".
"Sinä olet kuitenkin ollut aivan toisellainen nyt viime aikoina", jatkoi Liv, "ja minä tiedän itsestäni että se aina vaikuttaa hyvää kun saa puhua jollekin. Mun isäni on hyvin viisas mies, vaikka hän on niin hiljainen".