"Hys, älä puhu niin kovasti, hän voisi sitä kuulla", sanoi Aslak säikähtyneenä ja katsoi ympärillensä. "Sinä tiedät että usein olen pyytänyt sinua olemaan puhumatta isällesi minusta ja minun puheistani. Mitäs luulet semmoisen miehen sanovan jos yhtä mittaa toitottaisit hänen korviinsa mitä moinen raukka, kuin minä, lörpöttää. Eikö ole mielestäsi tarpeeksi, että hän on ottanut minut taloonsa kun makasin kuin kerjäläinen pihalla, että hän on antanut mulle ruokaa, juomaa sekä hyviä sanoja, kun minulla ei ollut suupalastakaan enkä tietänyt mistä sitä ottaa? Pitäisikö minun vielä lisäksi vaivata tuota miestä kuuntelemaan kaikki, mitä minä voin puhua sinulle, ja kiusata häntä jok'ainoa kerta kun voin vähän pahoin. Ei, Liv, kuuletkos, ei sanaakaan minusta ja jutuistani isällesi".
Aslak oli kuin tuskissansa, sanat vuosivat hänen suustansa niin nopeasti ja ikäänkuin peloituksen ajamina. Liv istui tyynenä tuolilla ja katseli häntä lempeästi.
"Niin, niin, sinä ymmärrät kaiketi tuota paraiten", sanoi hän, "mutta minulle sinä kuitenkin voisit puhua, ethän sinä peljänne minua? Ennen sinä aina puhuit minulle niin paljon, ja minun oli niin hupaista kuunnella".
Aslak ei vastannut.
"Minuun koskee hyvin kipeästi kun näen sinun noin alakuloisena", jatkoi Liv, "ja minä tahtoisin mielelläni tehdä jotain sinun hyväksi, kiitokseksi kaikesta hyvästä minua kohtaan. Sillä minä tiedän ett'en tuntenut maailmasta paljon mitään, ennenkuin sinä tulit. Sinä olit niin suora ja ystävällinen, ett'en voinut ujostellakaan sinua, ja sinä olit nähnyt ja kuullut niin paljon ihmeellistä, ja kerroit siitä minulle niin että näytti melkein käsin koskettavalta kaikki, mitä kerroit. Arvaathan kuinka hauskat päivät nuo olivat minulle, joka olin täällä niin yksinäni. Mutta nyt minä myöskin soisin saavani sinua lohduttaa, kun olet murheellinen. Luulenpa että voisin sinulle puhua vaikka mitä; en tiedä mikä siihen on syynä, mutta minussa on semmoinen luottamus sinuun, ettei se voisi kadota enää, vaikka kuinka hullusti kävisi".
Aslak hypähti seisalleen sängyn laidalta. Jokainen sana putosi tulisena hiilenä hänen päällensä, hän tarttui molemmin käsin Livin käsivarteen.
"Et saa puhua tuolla lailla, Liv! — Entäs jo olisin konna, jos olisin tullut tänne sydän täynnä kostoa ja pahuutta, jos surmaisin sekä sinut että isäsi ja sitten pötkisin tieheni, jos tallaisin ruohojen korret kaikki, kukkaset kaikki, ett'ei auringon säteet enää löytäisi ainoatakaan vihriäistä pilkkua valaistakseen, jos minä —" Hän vaikeni, sillä Liv oli noussut ja katseli häntä hämmästyneenä.
"Sinä melkein peloitat minua nyt", sanoi hän.
Aslak tointui, pyyhkäsi kädellänsä kasvojaan ja istui sängyn laidalle jälleen.
"Äläpäs huoli lörpötyksistäni", sanoi hän, ja äänensä oli tyyni. "Tahdoin vaan peloittaa sinua hieman; sillä sinä et ole näkevä sitä päivää, jolloin sinua pettäisin".