"Mitä tämä tietää?" sanoi hän, astuen askeleen eteenpäin. "Ehkä et odottanut minua näin pian kotia?"
Livin sydän tykytti, ikäänkuin olisi ollut halkeamaisillaan, hän ei katsonut ylös.
"Mihinkä aiot lähteä?" jatkoi Gunnar ja tarttui Livin käteen.
Tämä oli itkemäisillään. "Minä aion mennä kylään", vastasi hän hiljaa, katsomatta ylös.
Gunnar päästi käden irti ja katsoa tuijotti tytärtänsä.
"Häihinkö? Kyläänkö? Mitä tämä tietää?"
Liv vaipui penkille ja kätki kasvonsa.
"Liv, kuuletko?" huusi Gunnar ja äänensä tärisi suuttumuksesta.
Liv itki hiljaa, mutta sitten hän nousi, pyyhki kyyneleet pois ja katseli isäänsä kostein silmin.
"Nyt se on sanottava, jos milloinkaan", sanoi hän tyynesti. "Minun mieleni tekee pois Haugenista, isä, minun tarvitsee nähdä hiukan maailmaa, päästä ulos päivän paisteesen. Nyt olen kuljeskellut täällä pimeydessä ja vuodet ovat unena haihtuneet pois minun tietämättä itsestäni tai muista mitään. Vaan niinkuin me nyt elämme, me emme enää sovi yhteen, me kaksi. Sinä olet vanha ja minä nuori, sinä jätät maailman, minä astun maailmaan. Sinä täytit ajatukseni kun en muuta tietänyt, nyt tiedän enemmän, sinä et enää niitä täytä. Vaan älä sentähden usko että rakastan sua vähemmin, isä, minä rakastan sinua niin ett'en voisi sinusta luopua, jos vaan voisit mua ymmärtää hiukan paremmin kuin nyt ymmärrät". Liv oli taas itkemäisillään, vaan pidätti itsensä kuitenkin.