Gunnar seisoi hänen edessänsä. Hän taisi tuskin puhua kauhistuksesta. Hän hengitti syvään ja kasvonsa punottivat. "Mikä perkele on tuota korvaasi kuiskuttanut?" huusi hän lyöden nyrkkinsä pöytään, "sillä perkeleen sanoja sinä puhut, itsestäsi et tuota puhu. Minä tiedän varsin hyvin mitä maailma voipi sinulle tarjota, sentähden luulin että sinulla olisi kyllin Jumalassa. Mutta sa heität nyt hänet luotasi, tahtoen ulos syntiin ja hairahduksiin. Tuota et ole saanut itsestäsi, mutta kiusaaja on käynyt täällä. Ken se on, mikä on hänen nimensä? — mainitse se, kuuletkos — kuka pyysi sinua menemään häihin tänään?"
"Jumalan kautta", sanoi Liv, "mitä sanon, sanon itsestäni, mutta Aslak käski mun häihin tänään".
"Vai niin, vai Aslak! — Herra Jumalani ja isäni, epäilyksissäni oli siis kuitenkin perää!"
Gunnar vaipui penkille ja kätki kasvot käsiinsä. Kauan hän istui näin. Yht'äkkiä hyppäsi hän pystyyn, ja kummallinen tuli loisti hänen silmistänsä.
"Aslak on kavala, älä häntä usko, hän valehtelee sinulle! Minä näin sen hänen ketun silmistään kohta ensimmäisestä hetkestä kun hän tuli tupaani. Ja minä, minä otin hänet vastaan poikanani ainoastaan sentähden että sinä rukoilit minua; luulin parantavani vanhaa syntiä sentähden että hän oli erään miehen näköinen, jota vastaan olen suuresti rikkonut. Pakoitin itseäni uskomaan hänen sanojansa ja temppujansa, ett'en tekisi vääryyttä toista kertaa. Huomasin että sinä kaipasit seuraa, että minä olin liian vanha ja että hän oli sopiva mies. Punnitsin häntä molemmin käsin, koetin häntä toisessa kuin toisessakin, aioin antaa hänelle sekä sinut että talon. Hyvä Jumala! kuinka hän on minua pettänyt! hän on minun läpikatsonut. Sillä nyt saat kuulla kuka on levittänyt minusta pahoja huhuja ja nimeäni saastuttanut kylässä. Sen on tehnyt Aslak eikä kukaan muu, sen nyt selvästi näen. Hän tahtoo houkutella sinua pois luotani, mutta viimeisen kerran on hän jalkansa kynnykselleni pannut. Missä hän on? Kylässä, sanot sinä? Jumalalle kiitos tästä hetkestä, ehkä minä vielä voin sinut pelastaa".
Gunnar tarttui hattuunsa ja riensi ulos. Liv tahtoi huutaa häntä, vaan ei saanut sanaakaan suustansa. Hän juoksi ulos, häntä seurataksensa, mutta tuolla tuo pitkä mies kulki kuin myrsky kylää kohti. Liv taipui portaille, kätki kasvonsa sylihin ja itki nyykytti.
Aakremissä oli kemut parhaillaan. Laulua, naurua ja puhetta kuului joka paikasta. Aslak istui keskellä pöytää jalat ristissä ja viulu leu'an alla. Hän kertoi satuja miehille ja tytöille, jotka hänen ympärillänsä seisoivat, laskien leikkiä ja nauraen. Hän ei huomannut noita totisia, kalpeita kasvoja, jotka samassa katsoivat sisään ikkunan lasista. "Nyt saatte kuulla kuinka piru ratsastaa S:t Hans'iin noita-akkojen kanssa", sanoi Aslak, antaen jousen hyppiä viulun kielillä ylös alas.
"Varo ett'ei hän pian ratsasta sinun kanssasi", lausui syvä ääni ja joukosta juoksi esille Gunnar, tarttui viuluun, löi Aslakia päähän sillä ja heitti sen laattiaan. Tarttui sitten Aslakin rintaan ja piteli häntä edessänsä. "Häpeä teille kaikille, jotka tahdotte siunata avioliittoa juomingeilla ja tanssilla", huusi hän, "mutta tämä musta lintu tässä on kaiketi ollut ulkona laulamassa". Ja hän pudisti Aslakia, jotta hänen hampaansa kalisivat.
Aslak puolusti itseänsä niin hyvin kuin mahdollista, mutta nähdessään että Gunnar nosti kättänsä lyöntiin, kumartui hän alas ja huusi hänen korvaansa sanat: "muista Aslak Braaten'ia, Gunnar!"
Gunnar horjui kuolon kalpeana taaksepäin, mutta Aslak tarttui lakkiinsa ja luikahti ulos. Gunnarin silmissä kaikki musteni, ihmiset kokoontuivat hänen ympärilleen.