"Varo nyt ett'et kaadu pyhyytenesi päivinesi!" huusi joku. "Sinun pitäisi muistaa vaimoasi", kuuli hän toiselta haaralta, nimittäin naisten joukosta. "Et ollut juuri noin ylpeä kun sulla oli jalat kahleissa ", sanoi kolmas. Gunnar katsahti ympärillensä, hän näki vaan vihasia kasvoja. Hän etsi ovea, vaan ei voinut sitä oikein selvästi eroittaa. Viimein tunsi hän raitista ilmaa ympärillänsä ja sanat häähuoneesta: "varo ett'et kaadu pyhyydessäsi, Gunnar", kuuluivat yhä etäämmältä. Hän pääsi kirkkomaan edustalle, hänen täytyi pitää aidasta kiinni, jott'ei kaatuisi maahan. Kuinka he tuon tiesivät? Ja nyt tiesivät he kaikki. Hän heittäysi maahan ja ikäänkuin koetti kätkeä päätänsä ruohikkoon, silmänsä olivat kyynelittä, mutta hänen rinnastansa kuului välistä huokaus, joka oli sydäntä vihlaiseva. Hän liikutti huuliansa ikäänkuin rukoillen, vaan sanoja ei hän löytänyt. Kuinka kauan tuossa makasi ei hän tietänyt, mutta herätessään oli niin hiljaista ja autiota hänen ympärillänsä. Hän näki ainoastaan äärettömän taivaan la'en yllänsä, jossa pilvihattarat toinen toistansa ajelivat, ja kuuli ilmassa kummallisen suhinan. Hän tunnusteli otsaansa muistaakseen paremmin. Silloin pisti yht'äkkiä ajatus hänen päähänsä: Ehkä Aslak nyt istuu tuolla kotona ja viettelee tytärtäsi. Hän nousi salaman nopeudella ja riensi kotia.
Liv istui vielä portailla, kasvot sylissä. Hän kuuli jonkun juoksevan tuvan läpi ja lyövän oven lukkoon. Hän kuuli myöskin vihastuneen äänen. Hän kuunteli. Joku tuli juosten toista tietä rakennuksen ympäri. Se oli Aslak. Hän oli puettu niihin vanhoihin ryysyihinsä, jotka olivat hänen päällänsä ensimmäisenä iltana, keppi olalla ja mytty kepin nenässä. Nähdessään Livin, seisahtui hän äkkiä niinkuin pelästyneenä. Mutta kohta juoksi hän esiin.
"Hei tyttö! tule pois nyt, nyt tulee lystikäs elämä tässä talossa", huusi hän Liville, ja hänen äänessänsä oli sekä itkua että naurua yht'aikaa. "Isäsi on pilkannut nimeäni ja lyönyt minua, mutta sitä en ai'o kärsiä, näetkös". Hän löi kantapäänsä kiveen, jotta kaikui. "Mutta kyllä minä vielä palaan", jatkoi hän nyrkyttäen kättänsä; "laulan hänelle laulun, jota hän ei niinkään pian unohda".
Aslakin ääni vapisi vihasta. Hän aikoi juosta Livin ohitse, mutta Livin silmät häntä katselivat, nuo luottavaiset, hellät, totiset silmät.
"Aslak! Aslak! voitko minua pettää näin", kuuli hän, ja kolkolle kuului ääni, joka sen lausui. Hän häpesi ja jäi seisomaan. Nyt heitti hän kepin myttyineen kivelle ja juoksi Livin luo.
"Älä noin katsele minua", sanoi hän ja silmälaudat värähtelivät, "en ole sua pettänyt". Hän istui portaille Livin viereen ja pani kätensä hänen vartalonsa ympäri. "Tule, seuraa minua, en saa ainoatakaan ilon päivää kun sinä et ole luonani, mutta tänne en uskalla jäädä hetkeksikään, — tule — tule —". Hän tahtoi vetää Liviä mukaansa, mutta tämä pani vastaan ja pudisti vaan päätänsä.
"Muista äskeistä lupaustasi, — sanoit tahtovasi seurata — tule — tule!"
Livin silmät tuijottivat häneen ja hän lausui vaan samalla, sydäntä vihlaisevalla äänellä: "Aslak! Aslak! että taisit minua pettää!"
"Ei, ei! älä sano sitä Liv, sillä se viilaisee sydäntäni. Muista — —", hän kumartui ja kuiskasi jotain Livin korvaan. Mutta silloin ei Liv enää kestänyt. Hän itkeä nyyhkytti. "Jumal' auta, Aslak, sekä minua että sinua".
Tieltä kuului askeleita. Eräs mies tuli käyden, se oli Gunnar, Aslak näki hänen ja kylmä väre kävi selkäluita myöten, mutta hän ei voinut jättää Liviä tuonne istumaan. Hän otti vaan hiljaa käsivartensa hänestä ja nousi. Gunnar näki Aslakin, joka seisoi hänen tyttärensä vieressä. Hän vimmastui, kätensä vapisi kun hän syöksi esiin, tarttuakseen Aslak'in rintaan.