"Ulos! Ulos, kuuletkos!" huusi hän, vetäen Aslakia pihalle, "eikö ole kuin helvetin tuli silmistäsi leimuisi?"
Aslak ojensi itseänsä suoraksi, tarttui molemmin käsin Gunnarin röijyyn, sysäsi hänet luotansa kerrassaan, jotta Gunnar melkein oli kaatua selälleen,
"Älä koske minua!" huusi hän, "muuten saattaisin tehdä mitä en tahdo. kauan on mieleni tehnyt puhua sinulle sananen, Gunnar Haugen, ja nyt saat sen kuulla. Muistatko häitä Knud Berget'in talossa? Silloin et ollut juuri näin pyhä, Gunnar Haugen, sinä kiroilit ja vannoit, jotta salamoi ympärilläsi. Ja muistako Aslak Braaten'in? Luulit kai kaiken olevan lopussa kun olit pistänyt puukon hänen kylkeensä, jotta hän ui veressänsä. Hoo — hoo — siinä petyit, Gunnar! Arvattavasti et muista että eräs vaimo juoksi esiin silloin, joka sinua kirosi ja vannoi sulle kostoa viimeiseen asti. Luulit kai voivasi piiloittaa itseäsi häneltä ja maailmalta. Hoo — hoo — siinäkin petyit, Gunnar! Hän on sinua takaa ajanut kuin koira, hän on saanut vainua sinusta, minne vaan olet mennyt. Arvattavasti et muistanut että tuon vaimon selässä oli poika, sinä et hoksannut että tuommoinen lapsi voi kasvaa, että tuo poika voisi hiipiä huoneesesi, että tuo poika voisi ryöstää rauhan sekä sinulta että talostasi. Ha — ha — kuinka olet joutunut kiipeliin, Gunnar Haugen! sillä se mies, näetkös, hän seisoo tässä. Missä on arvosi nyt? kyseleppäs sitä kylässä. Muserrettuna kuin lasi jalkojen alla. Tässä seisoo se mies, näetkös. Hän seisoo yhtä vakaasti säärillänsä kuin sinä, Gunnar Haugen, ja häntä hävettäisi ottaa vaaterepalettakaan talostasi. Ei lankaakaan ole minun ruumiillani, jota voisit osoittaa sanoen: 'sen hän on saanut Gunnar Haugen'ilta!' Kas tuossa on koko mytty!". Hän otti kiveltä mytyn, heitti sen Gunnarin jalkojen juureen, ja juoksi täyttä laukkaa tiehensä. Aidan vieressä kääntyi hän vielä, uhkasi nyrkillänsä ja huusi niin että kajahteli: "Mustalaisesta pääset nyt Gunnar Haugen, mutta saat sen sijaan kasvattaa mustalaisen lasta!" Hän nauraa hohotti, hyppäsi aidan yli ja juoksi pois tietä myöten.
Gunnar jäi seisomaan ikäänkuin kivettyneenä pelosta. Hän kääntyi. Siinä seisoi Liv kuolon kalpeana, nojaten ovenpieltä vasten.
"Kuulitko tuon?" kuiskasi Gunnar, astuen Livin luo. "Kuulitko mitä hän viimeiseksi huusi?"
Liv painoi vaan päätänsä, mutta ei sanaakaan kuulunut hänen huuliltansa, kasvonsa olivat jäykät. Gunnar katseli häntä hämmästyneenä.
"Miksi et vastaa?" huusi hän ja äänestänsä kuului sielun tuska, "tiedäthän ett'ei se ole totta, Sinä, joka olet minulle rakkaampi omaa elämääni, joka olet täällä käynyt niin puhtaana ja valoisana, jonka edestä olen rukoillut aamuin ja illoin — sinä voisit — — ei, se on mahdotointa! Naura tuolle jutulle, Liv! Naura vaan! Tämä on ollut paha uni, jonka Jumala on lähettänyt meille koetukseksi, mutta nyt se on mennyt, näetkös — tyttäreni; ainoani —" — Hän taputti Livin poskea ja pusersi hänen kättänsä.
Liv oli ääneti, ja hänen kätensä oli kylmä ja hermotoin.
"Miksi et vastaa?" jatkoi Gunnar ja hänen silmänsä hohtivat, "tiedäthän että kaikki on valhetta; mutta miksi et vastaa? Sinun pitää karkoittaman syntiä, tiedätkös sitä Liv? Ja jos minulla olisi tytär, joka näin minua palkitsisi, joka voisi tehdä näin julman synnin, vaikka hän tietää paremmin käyttäidä, ajaisin minä hänet luotani niinkuin heittiön ainakin, hän ei näkisi sitä päivää enää, jolloin sanoisi minua isäkseen — mutta vastaa nyt — miksi et vastaa? Eihän se kuitenkaan ole totta, tiedän ma?"
Hän itki ja nauroi yht'aikaa, tuo vanha mies, joka siinä seisoi, pusertaen tyttärensä kättä.