Liv hohotti päätänsä, hengitti syvään, ja Gunnar kuuli hänen kuiskaavan:
"Se on totta — jok'ainoa sana".
Gunnar päästi käden irti, hänen jäykät kasvonsa jäykistyivät vielä kovemmiksi. Hän kääntyi ja meni vakavin askelin tupaan ja pani oven jälkeensä lukkoon.
Liv kuuli sen, ja tuo ääni vihlasi korvia, vihlasi sydäntä. Kylmä väristys kävi läpi hänen ruumiinsa, vaan hän ei liikkunut. Hän ei itkenyt, hän ei nauranut, eikä enää muistanut mitään. Hän katsoa tuijotti eteensä tyhjään autioon, eikä muuta huomannut, kuin tyhjää autiota. Hänen rinnassaan oli jotain särkynyttä. Hän hiipi kuin haamu kamariinsa luhdille ja tuli pian ulos jälleen, mytty kädessä. Sitten meni hän äänetönnä tietä myöten, ilman kyyneleitä ja luomatta silmäystä takaisin taloa kohti. Mihinkä menet, Liv? Hän ei tiedä, menee ainoastaan eteenpäin, kunnes vaipuu uupuneena maahan. Kai siellä on joku, joka nostaa hänet ylös.
"Ilta tulee olemaan hauska", sanoi hän aamulla leikkisänä ja hymyilevänä kuin lapsi. Ilta hämärtää, suloisena, kauniina, päivänpaisteineen, lauluineen. Mutta Liv seisoo keskellä tätä ihanuutta vanhana mieleltään, vanhana mietteiltään. Haugenin ikkunasta oli hän ikävöiden katsonut ulos, huoaten: "Oi, kun pääsisi ulos maailmaan". Nyt lähdet ulos maailmaan, Liv, ja se väsyttää sinua jo. Sinä kuuntelit liian hartaasti Aslakin satuja. Sinä lepäsit punaisessa sängyssä ja siitä tuli punertavia liekkiä, sinä lepäsit sinisessä, ja siitä tuli kylmää vettä. Kuule kuinka suloisesti lintuset sulle puissa laulavat! Niin, eilen, — eilen sinäkin vielä lauloit. Katso kuinka lempeästi ja ystävällisesti auringon säteet loistavat ruohikossa! Niin, eilen, — eilen sinä rakastit yhtä lempeästi. Liv, Liv, miksi teit sä tuon synnin!
Kuinka hyljättynä kuljet tuota tietä myöten, itku tukehdutettuna, sydän tukehdutettuna, ajatukset tukehdutettuina. Ken sinua rakastaa koko avarassa maailmassa? Ei kukaan, ei kenkään.
Rohkeutta, Liv, taivas sinertää ylläsi tänä iltana, siellä on Se, joka näkee ja valvoo.
SEITSEMÄS LUKU.
Mutta tuvassaan istuu Gunnar ja siellä on kylmää ja kolkkoa. Muutamat puoleksi sammuneet hiilet savuttavat takassa, joukko kuivia lehtiä on nurkassa. Itse hän istuu pöydän ääressä ja katselee tuijottaa ulos ajatusten maailmaan. Laskeva aurinko purpuroitsee taivaan kantta. Se luopi hohteensa kylään menevälle tielle, missä Liv uupuen kuljeskelee. Se hohtavi Haugenin ikkunan ohitse, vaan ei pääse sisään, ja Gunnar ei sitä huomaa. Gunnar katsoo ulos muistojen maailmaan, ja muistot hyppivät hänen ympärillänsä kuin keijukaiset. Hän ei näe tietä, mutta on tuntevinansa suota jalkojensa alla. Silmien edessä mustenee, korvissa suhisee. Tahdotko seurata häntä vaarallisella matkallansa? Mitä luulet hänen näkevän?
Hän näkee nuoren kauniin miehen, korkeakasvuisen, notkean ja leveärintaisen. Mainitse minulle pulskeampi poika näillä tienoilla, kuin Gunnar. Hän ei huoli taivaasta eikä helvetistä, ei Jumalasta eikä perkeleestä. Mitä tuommoisista lasten loruista! Hän voi näyttää nyrkkiänsä, joka sanoo: "tule jos uskallat", hän voi lyödä taskullensa, jossa rahoja kilisee, mitäpä hän muuta tarvitseekaan? Hän voi tehdä mitä vaikeimpia Hallingin hyppäyksiä, pyöriä ilmassa kuin pallo ja kuitenkin taas päästä alas jaloilleen. Kas tässäpä aika mies! Hän tietää varsin hyvin että toverit pelkäävät hänen nyrkkiänsä, ja hän tietää hyvin että tytöt katselevat häntä kun hän suksillaan lentää vuoria ja mäkiä alas, jotta kiviä hänen ympärillänsä tuiskuttaa ja linnut turhaan koettavat lentää kilpaa. Silloin seisoivat he siinä peloissaan, mutta Gunnarin sääret eivät vavisseet näissä rohkeissa tempuissa. Ihmettäkö siis että hän sai vaimokseen kauniimman ja rikkahimman tytön kaikista. "Hän voi kiittää onneansa että sai minut", sanoi Gunnar, ojentaen itseänsä. — Oikein, Gunnar, ole kopea ja ylpeä niin kauan kuin voit, mutta vuosi ei ole varsin pitkä aika. Eikä vuosikaan kulunut ennenkuin häät olivat Bergel'issä. Sielläkin sinun piti olla etunokassa sekä suullasi että nyrkilläsi. Mitä pahaa nuo mustalais-raukatkin sulle tekivät, jotka pyysivät päästä katon alle ja saada ruokaa? Ei mitään — mutta "mustalainen on mustalainen", sanoit sa, ja ulos heidän täytyi mennä.