Oli kummallinen ilta tuo. Satoi rankasti ja tuuli kävi, hiukset olivat tuulen vallassa, mutta sinä olit saanut vertaisesi tuossa pitkässä, tummassa, mustatukkaisessa ja matala-otsaisessa miehessä. Sinä pusersit häntä syliisi jotta rinta oli haleta, mutta hän tarttui sinun käsivarsiin pitkillä sormillansa, jotta melkein olit laskeutua polvillesi. Sinä heitit vekarajalkaa, mutta hän kompastui hiukan ja seisoi taas yhtä vakaana jaloillansa. Ihmisjoukko seisoi ympärillä katsellen ja ärsyttäen sinua. Ja sinä et voi mustalaista kukistaa, Gunnar, sinä kylän väkevin mies. Se poltti sydäntäsi, sinä jännitit suoniasi niin paljon kuin jaksoit, koettaen yhä uudestaan, mutta mustalainen piti puoltansa. Silloin voimasi uupuivat. Veri vyöri tulivirtana suonissasi, et hallinnut itseäsi enää, sinä tartuit puukkoon ja — se oli tehty.

Paksut pilvet pimensivät taivasta, mutta ylt'ympäri seisoivat häävieraat säikähtyneillä muodoilla ja katselivat mustalaista, joka, verta vuodattaen, makasi maassa ja valitti haikeasti. Gunnar seisoi kalpeana siinä vieressä. Ensikerran Gunnar pelosta vaaleni, mutta vielä kalpeammaksi hän kävi kun vaimo parkuen syöksi esiin joukosta. Se oli mustalaisen vaimo, pieni lapsi oli hänellä selässä. Hän repäsi huivin päästänsä, jotta mustat hiukset pääsivät valloilleen, juoksi sitten Gunnarin kimppuun, tahtoen repiä häntä kynsillänsä ja huutamalla vaatien häneltä miestänsä takaisin. Ihmiset vetivät hänet syrjälle, vaan Gunnar ei sanonut sanaakaan. Vaimo koetti syöstä esiin taas, hän uhkasi nyrkillään, hän kirosi, hän itki. Heittäysi sitten miehensä yli siunaten ja kiroillen yht'aikaa.

Miehiä tuli, jotka ottivat Aslak Braaten'in ja kantoivat hänet tupaan.
Mutta vaimo ei tahtonut päästää ruumista. Hän piti röijystä kiinni.
Gunnar kulki jälessä ja käski heitä varovasti kantamaan. Vaimo kuuli
hänen äänensä, hän kääntyi portailla ja huusi kaikkein kuullen:

"Olen, muistava tätä päivää; sinä et ole saava unta silmiisi, ei rauhaa yöllä eikä päivällä, niin kauan kuin Guro voi jaloillansa kulkea. Minä seuraan sinua ja pidän sua muistossa vaikka minne kulkisit, sinä roisto, minä kiroon sua ja toivon sinulle pahaa jokaisella hengenvedolla, niin kauan kuin elän. Häpeä sinulle ja suvullesi!" Ihmiset katselivat Gunnaria ja arvelivat tätä kauheaksi, mutta Gunnar meni kutiin.

Tästä päivästä saakka hän ei enää nauranut. Gunnar vangittiin ja tuomittiin kuuden vuoden rangaistustyöhön. Tämä olisi voinut kukistaa väkevimmänkin. Katso kuinka tytöt sinua katselevat, Gunnar, kun nyt lähdet kaupunkiin jalat raudoissa, vaikka sinä kätket kasvosi surusta ja häpeästä. Kuinka nyt käy talosi ja vaimosi, joka, niinkuin tiedät, on raskaana. Hän riippui kaulastasi ja itki niin että sydän oli haljeta kun sinut pantiin kärryille. Entäs rikkautesi, komeutesi, kauneutesi? Eikö niistä ole yhtään apua?

Näinä päivinä taistelit taistelun elämästäsi, Gunnar. Olit vahva kuin kallio ja sinä kestit sen. Vaan muistatko noita pitkiä, pimeitä öitä, joina kääntelit ruumistasi oljilla etkä saanut unta silmiisi; kun yht'äkkiä hyppäsit jalkeille ja olit näkevinäsi tulisilmiä, jotka sinua katselivat; kun vapisit pelosta niinkuin haavan lehti, huo'aten ja lyöden lattiaan, saamatta rauhaa, saamatta unta. Ja silloin sait sanoman kotoa, että vaimosi oli sairastunut surusta ja kuollut, mutta että pieni tytär eli hänen jälkeensä. Ja sinä et ollut häneltä anteeksi saanut etkä voinut lähteä katsomaan viimeistä kertaa hänen kylmiä, kalpeita kasvojaan, et saanut lähteä ottamaan syliisi sinun ensimmäistä lastasi.

Olisikohan kukaan voinut tuntea sinua istuessasi tuossa, silmät verisinä itkusta ja valvomisesta. Et puhu ainoatakaan sanaa kellekään ihmiselle, eikä kukaan tässä maailmassa olisi voinut sinua lohduttaa. Mutta sinä pääsit kuitenkin Jumalan luo ja sait voimaa ja lohdutusta. Nyt kai uskot sekä taivaan että helvetin muuksi, kuin loruiksi, kun istut vavisten kirja kädessä yhä lukien, kun muut sinun ympärilläsi nukkuvat? Muistatko sielusi tuskaa, muistatko kuinka epäilit ikinä autuaaksi pääseväsi? Muistatko palavia rukouksiasi, kun usein yön pimeydessä heittäysit pois vuoteelta ja polvillasi rukoilit anteeksi-antamusta ja rauhaa? Semmoisina aikoina ajatuksia syntyy ja raivovan myrskyn perästä tulee ilma vihdoinkin tyyneksi.

Päästyänsä vapaaksi oli Gunnar synkkä ja totinen mies, mutta tahdoltaan voimallinen. Hän kammoi maailmaa ja kaikkea, mitä maailmaan kuului; lukemisella ja rukouksilla tahtoi hän syntinsä sovittaa ja maksaa nuoruutensa leikit ja kevytmielisyyden. Jumalan-pelkoa hänessä oli, vaan se oli enemmän orjan kuin lapsen. Et olisi voinut uskoa häntä vaan 28 vuotiaaksi; hän kävi pää kallistuueena, ikäänkuin olisi pelännyt katsoa ympärillensä. Kasvot olivat jäykät ja kolkot, ei koskaan kuultu hänen laskevan leikkiä, ei koskaan nähty hänen hymyilevän. Yhtenä aamuna oli muuan mies nähnyt erään toisen miehen istuvan kotipaikkansa kirkkomaalla katselemassa erästä ristiä ja ikäänkuin lukevan siitä. Hän oli istunut kauan aikaa, nousi sitten, mutisi jotain itsekseen ja pyyhki jotakin silmistänsä. Myöhemmin päivällä kuuli sama mies, että Gunnar oli palannut kotia jälleen, tuo mies kirkkomaalla oli kaiketi ollut Gunnar, mutta häntä oli ollut mahdotoin tuntea. Ihmiset kertoivat hänen käyneen siinä talossa, missä Liviä, hänen tytärtänsä, oli kasvatettu, ja että niiden yhtyminen oli ollut kummallinen. Gunnar oli istunut tytär sylissä koko päivän ja silitellyt hänen päätänsä. Monta sanaa hän ei ollut puhunut Liville, sillä joka kerta kun hän aikoi puhua tuli itku kurkkuun ja hän vaikeni. Hän oli sitten neuvotellut tuon talon väen kanssa ja ennen viikon kuluttua oli Gunnar lähtenyt pois tienoolta tyttärineen, eikä kukaan tiennyt minne. Talonsa oli hän myynyt ja antanut puolet sen arvosta köyhille.

Gunnar osti itsellensä maatilkun lännen puolella, niin kaukana ihmisistä kuin mahdollista, ja siellä hän sitten oli asunut. Hän ei tahtonut tuntea ketään eikä kukaan tahtonut häntä tuntea. Hän tahtoi kätkeytä pois koko maailmasta. Hän oli ollut puun kaltainen, joka oli mahtavia oksia kasvattanut päästäksensä vaan likelle syvyyttä, josta ei voinut enää päästä ylös. Sentähden oli se kaadettava, se ei kelvannut, mutta juuresta oli oksanen kasvava suoraan ja korkeaksi päivää kohti, ja tätä nuorta vesaa Gunnarin oli hoitaminen. Sentähden hän ei saisi tuntea isäänsä eikä sitä elämää, jota tämä oli kokenut nuoruutensa päivinä. Gunnar rakasti Liviä, niinkuin isä rakastaa ainoata lastansa, hän ajatteli kauhistuen itseänsä, rakensi sitten aidan Livin ja maailman välille, vartioitsi jokaista hänen askeltansa, opetti häntä tuntemaan Jumalaa ja hänen pyhää sanaansa siitä asti kun Liv voi jotain käsittää. Tämmöisessä maassa piti Livin kasvaa ja rehoittaa ja Jumala oli siunaava häntä ja hänen isänsä työtä.

Ja nyt Liv oli häntä pettänyt! Viimeinen ja ainoa side, joka oli Gunnaria sitonut maailmaan, oli katkennut. Tuossa hän nyt istuu, vanhus, katselee ulos ajatusten maailmaan ja muistot hyppivät hänen ympärillänsä kuin keijukaiset.