"Herra Jumala! älä anna minun olla heikko tällä hetkellä! Sinä rankaiset kovasti, mutta minä olen sen kaikki ansainnut, tapahtukoon tahtosi!" Hän istui kauan mietteissään. "Enkö ole tehnyt oikein? Herra Jumala! vahvista minua tässä kiusauksessa!" Kylmä hiki kostutti hänen otsaansa ja hän oli varsin kalpea. "Entäs jos olisit väärin tehnyt? Täällä oli pimeä, sanoi hän, ja hän tarvitsi valoa. Mutta minäpä päästin kiusaajan tänne —" — Hän hyppäsi seisaalle ja avasi oven. "Liv!" huusi hän käsi lukossa, meni sitten ulos pihalle, etsien häntä silmillään. "Liv! Liv!" huusi hän ja äänensä tärisi. Äänetöintä kaikkialla. Autiota, pimeätä joka haaralla. Ainoastaan tuuli hajoitti hänen hapsiansa ja vinkui surkeasti oven suussa, jonka saranat narisivat. Hän kääntyi, meni sisään. Kylmä oli tuvassa. "Herra Jumala, älä anna mun olla heikko!" Hän istui takalle, kädet ristissä, huulensa liikkuivat, vaikk'ei ääntä päässyt niiden yli. Vaan Jumala kuuli hänen rukouksensa Livin puolesta. Viimein meni hän ottamaan Raamatun hyllyltä. Matheuksen evankeliumin 10 luku sattui hänen eteensä ja hän luki:
"Älkäät luulko että minä olen tullut rauhaa lähettämään maan päälle; en ole minä tullut rauhaa vaan miekkaa lähettämään. Sillä minä tulin ihmistä isäänsä vastaan riitaiseksi tekemään, ja tytärtä äitiänsä vastaan ja miniätä anoppiansa vastaan. Ja ihmisen vihamiehet on hänen perheensä. Joka rakastaa isäänsä taikka äitiänsä enemmän kuin minua, ei se ole minulle sovelias; ja joka rakastaa poikaansa ja tytärtänsä enemmän kuin minua, ei se ole minulle sovelias. Kuka ei ota ristiänsä ja seuraa minua, ei se ole minulle sovelias".
Gunnar katseli katselemistaan näitä sanoja. Hän uskalsi tuskin hengittää. Mutta yht'äkkiä silmänsä säteilivät ja kyyneleitä vieri poskia myöten. "Jumalalle kiitos tästä!" sanoi hän, "se synti mulla ei siis ole kannettavana. — 'Joka rakastaa tytärtänsä enemmän kuin minua, ei se ole minulle sovelias'. — Herra Jumala! suo minun olla sinulle sovelias, suo minun olla sinulle sovelias". Päänsä vaipui Raamatun nojalle. Oli niinkuin mielensä olisi käynyt keveämmäksi itkiessään ja hän yhä rukoili huo'aten: "Herra! suo minun olla sinulle sovelias!"
Yö tuli, varjot pitenivät ja pimenivät ja tuvassa oli pilkkosen pimeä; mutta Gunnar ei sitä huomannut. Ja ensimmäinen auringon säde, joka loisti tunturin yli seuraavana aamuna, näki Gunnarin vielä penkillänsä istuvan. Kasvot olivat kalpeat ja silmät veriset, mutta katsantonsa osoitti kuitenkin rauhaa ja tyynyyttä kun hän istui siinä kädet ristissä kertoen:
"Joka rakastaa tytärtänsä enemmän kuin minua, ei ole minulle sovelias!"
Sinä yönä oli hän taistellut, mutta voittanut.
KAHDEKSAS LUKU.
Liv istuu erään puun juurella, pitäen lastansa rinnoillaan. Ruskea, paljas jalka näkyy hameen alta ja silmä katsoo surumielisesti sinitaivasta kohti. Hän on laihtunut sitten kun viimeksi hänet näimme ja näyttää väsyneeltä, uupuneelta. Vaan siitä asti kuin lehdet rupesivat puhkeamaan onkin hän kuljeskellut paikasta toiseen, talosta taloon lapsi selässä, kysellen Aslakia. Hän tuskin suo itsellensä mitään lepoa, sillä nyt on kysymys siitä, pitääkö hänen voittaa vai kadottaako. Hän on kuullut että korkealla tunturilla oleskelee joukko mustalaisia ja yhtä niistä luulee hän, kertomuksen mukaan, Aslak'iksi. Mutta useinpa on hän ollut yhtä likellä ja hävinnyt kuin unelma taas.
Liv istuu puun juurella, lapsi sylissä. Huivin on hän ottanut päästänsä ja käärinyt sen lapsen ympäri, vaatteet ovat sieltä täältä repaleiksi käyneet, jotta paljas olkapää näkyy paidan alta. Mutta olkoon, olkoon, jos hän vaan pääsisi minne ikävöi! Hän on laihtunut ja on vanhan näköinen, vaikk'ei ole kulunut enempää kuin vuosi. Mutta juonteet suun ympärillä sanovat että tämä Liv, joka puun juurella istuu, ei ole sama vilkas, luottavainen tyttö, joka istui Haugen'in tuvassa ja toivoi pääsevänsä ulos maailmaan. Nyt seisoo hän täysikasvuisena vieraitten parissa. Häntä on koetettu elämän totisuudessa, taistelussa ja surussa, ja hän on vahvistunut; sillä Jumala ei häntä hylännyt eikä hän hylännyt Jumalaa. Kuinka sairaan ja kärsivän näköinen hän on! mutta hänen kasvonsa osoittavat lujaa tahtoa, niin lujaa, ettei se muutu ennenkuin hän itse kaatuu. Hän katselee kauan, hellästi lastansa. Se nukkuu vielä, hän nousee varovasti, sitoo kannattimen molempain hartioiden yli ja vartalonsa ympäri, jotta lapsi ei voi pudota. Ja siinä seisoo hän valmiina kulkemaan eteenpäin, mihin — sitä hän ei oikein tiedä. — Hän katselee laskevaa aurinkoa, mutta seutu, joka hymyilee sen loisteessa, ei häntä ilahuta. Hän miettii mihinkä kääntyä. Katsoo tunturia, huokailee syvään ja kulkee suoraa tietä sinnepäin. Missä tulet olemaan yötä, Liv? Ehkä tunturilla aukean taivaan alla. Eihän se ole ensi kerta, ja kesä-yö on valoisa ja lämmin. Tuossa hän nyt kulkee kanervikossa ja ruohikossa viheriäistä vuoririnnettä ylös, paljain jaloin, kallis taakka selässä. Väliin hän seisahtuu, etsien uutta jalan alusta, ja sitten hän taas käy eteenpäin yhtä hiljaa kuin ennen.