Kuinka ihanata kun aurinko laskiessaan tunturia purppuroi. Tuossa huippu huipun vieressä, piikki piikin vieressä taivaan rantaan asti, ikäänkuin sotureita sinisissä vaipoissaan, ja alhaalla tunturin juurella, jossa sinä istut katselemassa, ruskea kanervikko punaisine kukkineen penikulmien pitkältä katajien ja pienien pensaitten välillä. Sadelintu lentää valittaen tunturilakean yli ja katselee sinua suurin silmin, sopuli hiipii jalkojesi luo ja näyttää vihoissansa valkoisia hampaitaan. Mutta sinä heittäyt pitkällesi sammalille, ojennat käsivartesi ja annat raittiin vuori-ilman syleillä itseäsi ja virvoittaa väsyneitä jäseniäsi. Syvällä tuolla alhaalla on laakso viheriöine lehtoineen, viljavine peltoineen ja puuhaavine ihmisineen. Hieno sininen savu nousee välistä puiden väliltä; jos on tyyni, voit kuulla kellon soitantoa. Ja tuolla ylläsi on sininen taivaan laki, niin korkea, kirkas ja valoa täynnä, jotta näyttää ihan läpinähtävältä. Ja sinä itse makaat niin korkealla, ikäänkuin ilman virran kantamana taivaan ja maan välillä. Kuinka lumihuiput hohtavat! Syvä pimeys peittää nyt laakson, kun aurinko on sille hyvästi-jättänyt, mutta vuorilla näkyy vielä liepeet sen purppura-vaipasta. Kuninkaallista seuruetta se vaatii kunnes vaipuu aaltojen helmaan. Ruhtinatar kulkee eteenpäin ja soturit tekevät kunnioitusta hohtavissa asuissaan. Ilma on täynnä kaikua ja suhinaa, valo vaalenee vaalenemistaan, viimein jääpi ainoastaan hohtava reunus valkoisille vuorihuipuille, ja yö tulee uneksuen hämynsä kanssa, muutamine vaaleine tähtineen siellä täällä taivaan kannella.
Tämmöinen yö on ihana mustalaiselle. Tuli leimuaa ja räiskyy. Sen ympärillä istuvat miehet korien ja maljojen välillä, ja valkea valaisee heidän ruskeita villiytyneitä muotojaan. Naiset istuvat mustina, likaisina juttelemassa kahvipannun ympärillä, nuuska-rasia taskussa, ja lapset vyörivät kanervikossa. Heidän jalkojensa juuressa makaa laakso syvimmässä unessa ja he istuvat tuolla ylhäällä herras-istuimella, lukien pahaa elukoille ja ihmisille, joiden luona ovat vieraissa käyneet.
Vähän erikseen toisista makaa Aslak Braaten. Toiseen käteen nojaa hän päätänsä, toisella repii hän kukkaset kanervista ja heittää ne tuulen valtaan. Muutamat makaavat valkean ääressä, toiset istuvat vanhan Guron ympärillä, joka, savipiippu suussa, kanervikossa kertoelee niistä kepposista, joita hän on eräälle talonpojalle tehnyt. Välistä katsoo hän syrjään Aslakin puoleen, vetää taas piipusta savua ja alottaa uudestaan. Mutta Aslak ei nä'e, eikä kuule, eikä huoli mistään ympärillänsä. Hän on ollut synkkä ja ääneti siitä hetkestä asti kun yhtyi vanhaan seuraansa. Jotain kaivaa hänen sydämmensä juurta, jotain, mitä hän ei voi poistaa, vaikka samoo kaikki maat ja manteret. Mitenkä nyt lienee Livin laita? Hän oli rakastanut Liviä niin sydämmellisesti ja kuitenkin oli totuutta Livin sanoissa kun hän kuiskasi: "Aslak, Aslak! että näin taidat minua pettää!" Hän tunsi että tämä oli totta. Hän tahtoi tukehduttaa omantunnon ääntä, vaan se ei onnistunut. Liv oli luottanut häneen, oli täydellisesti antaunut hänen valtaansa, katsomatta taaksensa, ja hän oli tullut noin palkituksi. Tämä poltti Aslakin sydäntä. Missä hän nyt kulkee? Istuu kenties turvatonna tien varrella jossakin, kiroten sitä päivää, jolloin Aslak astui hänen isänsä tupaan. Ei, hän ei kiroillut ketään, siksi hän oli liian hyvä. Entäs lapsi! Aslak vapisi, hän kääntyi toiselle kyljelle, vaan ajatuksiansa hän ei voinut poistaa. Hän oli kuullut että Liv, niinkuin heittiöt ainakin, oli heitetty ulos isänsä talosta, vaan missä hän oleskeli, siitä ei Aslak ollut mitään tietoa saanut. Liv oli aina Aslakin mielessä minne vaan hän kääntyi, vaan ei lapsellisessa ja hymyilevänä, niinkuin muinoin heidän kuiskatessaan yhdessä. Hän oli näkevinänsä Livin totiset suuret silmät, niinkuin sinä iltana, jolloin Liv luki: "voi sitä ihmistä, jonka kautta pahennus tulee!" Ja sitten tulivat lapsuuden muistot, jolloin hän istui kasvatus-isänsä huoneessa ja kuuli hänen puhuvan Jumalasta ja autuudesta, kuolemasta ja tuomiosta. Oli niinkuin Liv vetäisi kaikki nuo esille, ja hän pelkäsi sitä. Kerran oli hän pyytänyt Livin lukemaan itsellensä tuhlaaja-pojasta. Oliko hän nyt muuta? Hän oli eroitettu sekä Livistä että Jumalasta. Huh! — tätä ei hän kestänyt! Hän katseli ympärillensä. Tuossa he makasivat kuorsaten nuo ryysyiset, likaiset naiset. Ne ilettivät häntä. Tuommoisten seurassa hänen piti olla, hänen, joka oli syleillyt Liviä. Mutta mitenkä irtauntua? Mihinkä kääntyä? Ei hän voinut paeta äitinsä luota juuri nyt kun oli antaunut hänen valtaansa. Tuli oli sammumaisillaan; muutaman kerran se leimusi vielä, mutta sammui taas. Kaikki oli käynyt äänettömäksi, hiljaiseksi tunturilla. Enin osa joukosta oli pannut maata, muutamat odottivat Puna-Niiloa ja Sukkela-Jaakkoa kylästä, jossa olivat kuulemassa uutisia ja vakoomassa. Aslak vaan makasi yhä itsekseen samassa paikassa. Silloin kuuli hän jonkun yskivän lähellänsä. Hän katsahti ylös. Siinä istui Guro, hänen äitinsä, jalat ristissä allansa ja imi piippuansa. Guro ei ollut huomaavinansa että Aslak ikäänkuin säikähtyi.
"Nyt, poikani", sanoi hän ja puhalsi suustansa savun, "huomis-iltana menemme Aarret'in pitoihin; siellä saa sekä ruokaa että juomaa, sillä se mies on rikas, ja ehkäpä vaatteitakin saadaan sieltä".
"Menkööt ne, jotka tahtovat, mutta ei kukaan ole näkevä Aslak Braatenia siellä".
"Sinä tahdot siis istua täällä ja kärsiä nälkää?"
"Ei tarvitse kärsiä nälkää jos ei tahdo, mutta minusta voi elättää itseänsä toisella tavalla, kuin teeskentelemisellä ja valehtelemisella ja varastamisella".
"Niinhän kettu aina puhuu kun on nälissään ja lihava hanhi sen edessä".
Aslak ei vastannut.
Guro istui häntä katselemassa ja huomasi selvästi mitä hänen mielessänsä liikkui. Hän siirtyi likemmäksi Aslakia, tarttui hänen käsivarteensa, pusersi muutamia kyyneleitä silmistään ja ruikutteli: