"Ethän aio jättää vanhaa äitiäsi, Aslak? — minä vanha vaimo saan istua yksinäni tunturilla. Mihinkä minun on kääntyminen, minulla ei ole ketään paitsi poikani. Aslak — minä rakastan sinua niin paljon, Aslak!" Hän riippui kiinni pojastaan, itkien ja valittaen.
"Oi, älä huoli äiti, — sinä olet pannut suitset niin lujasti kiinni, ettei hevonen voi riistää itseänsä irti. Mutta etkö nyt ole tyytynyt minuun? Yksi oli, joka olisi voinut saada minut pois sinun luota ja kaikesta muustakin —" Aslak tarttui kanervapensaasen, repäsi sen maasta juurineen ja heitti sen luotansa. Sitten makasi hän niinkuin ennenkin. Guron silmät katselivat häntä vakoen, hän ei tohtinut koskea tuohon haavaan.
Samassa kuului ääniä, jotka lähestyivät. Olivat joukon muita jäseniä, jotka vetivät esiin erään vaimon, lapsi sylissä. Hän oli kysellyt Aslak Braatenia. Aslak hypähti jalkeille ja jäi seisomaan, ikäänkuin suonenvedosta, suu ja silmät selällään. Oliko se unta? Tuli leimahti jälleen, ja hän näki — Livin. Niin, hän se oli, kalpea ja maahan vaipumaisillaan väsymyksestä. Liv katseli Aslakin silmiin ja ojensi hänelle lapsen.
Maa poltti Aslakin jalkojen alla, hän juoksi esiin, tarttui Livin käteen ja veti hänet puolehensa. "Liv — tule tänne —", änkytti hän ja äänensä tärisi, "he eivät tee sulle pahaa, eivät saa koskeakaan sinuun. Herra Jumala, että sinä tulit". Hän otti lapsen käsivarrelleen, painoi sitä rintaansa vasten, katseli sitä, ja kuumia kyyneleitä vuosi hänen poskiansa myöten. Lapsi oli pelastettu, Liv näki sen, vaan hän ei jaksanut enää, hän vaipui alas kanervikkoon ja meni tainnoksiin.
Tointuessaan makasi Liv käärittynä muutamiin peitteisin ja tyyny pään alla. Lapsi lepäsi hänen käsivarrellansa. Hänen ympärillänsä oli niin hiljaista, raitista ja avarata että hän huomasi makaavansa taivaan kannen alla. Silloin joku, kallistuen hänen ylitsensä ja hellästi pyyhkien hiukset hänen otsaltansa, kuiskasi:
"Onko sinun jano, tai tahdotko jotakin?"
Liv pudisti päätänsä ja koetti nousta, nojaten kyynäspäähän. Mutta joku käsi tarttui varovasti hänen vartaloonsa ja laski hänet alas jälleen, ja sama ääni kuiskasi:
"Nyt sinun täytyy levätä, sinä sitä kyllä tarvitset, ei sinun tarvitse pelätä, kyllä minä valvon".
Se oli Aslakin ääni, sen hän selvästi kuuli, hänen kätensäkin oli niin lämpöinen. Liv ummisti silmänsä, hän makasi ikäänkuin horroksissa, ei hän tietänyt nukkuiko vai oliko valveilla, sillä mielikuvituksia kokoontui hänen ympärillensä, toinen toista oudompi. Mielestänsä häntä nostettiin ja tuuditeltiin, eikä hän voinut, eikä tahtonut liikahtaa. Sanomaton rauha oli hänet valloittanut; hän ei tuntenut mitään vaivaa enään. Jalat, jotka olivat olleet niin arat, eivät enää polttaneet. Tuntui kuin tuulen henki niitä vilvoittaisi, ja hän makasi niin pehmoisella vuoteella, lapsi rinnallaan, ja Aslakin hän oli löytänyt. Hän ummisti silmänsä, korvissansa humisi, mutta tuo humina tuuditti vaan lepoon. Hän oli liian väsynyt ajattelemaan ja näkemään ja Aslak istui uskollisesti valvomassa. Hän oli käärinyt Livin ympäri pehmoisimman peitteen mikä hänellä oli, hän oli pessyt hänen jalkansa ja voidellut niitä vilvoittavalla voiteella. Hän oli uudestaan virittänyt valkeaa, jos Livin kenties olisi kylmä tahi jos hän jotakin tarvitsisi. Näin hän istui Livin vieressä, pitäen hänen kädestään kiinni ja tarkastellen jokaista liikahdusta hänessä samalla huolella kuin äiti sairaan lapsensa vuoteen vieressä. Hän kohensi tyynyä, kääri peitettä paremmin hänen ympäri, kun hänen oli vilu, kuunteli jokaista hengenvetoa ja koetti valtasuonta, tykyttikö se kovasti. Välistä kumartui hän suutelemaan lasta. Ja hänen yllänsä on korkea taivaanlaki vaaleine tähtineen. Hän luopi välistä silmänsä sinne. Sinä et puhu, Aslak, mutta ajatukset, jotka tänä yönä mieltäsi täyttävät, ne voivat sovittaa paljon. Nyt istuu hän yksinänsä Jumalan kanssa ja Livin käsi hänen omassaan. Hän ei huomaa väijyvää käärmettä kanervikossa, joka on valmis pistämään. Se on vanha Guro. Tämä näkee, väijyy, miettii. Mutta Aslak vartioitsee uskollisesti yössä, Jumala yllänsä, Livin käsi hänen omassaan.