"Ehkä ai'ot kaupunkiin?"
"Oo — minä ai'on minne vaan sopii, jos vaan saisin työtä, vaikka kuinka halpaa, niin olisin tyytyväinen. Enkä juuri olekkaan pilattu, sen Jumala tietää".
"Vai niin?" sanoi Gunnar ja jäi seisomaan vähäksi aikaa; "niin sinä sitten saat toimittaa vuoteen johonkin, Liv".
"En tiedä muuta neuvoa kuin että hän saa minun kamarini", vastasi Liv, joka koko ajan oli seisonut ovella ja katsellut vierasta. "Hän on niin väsynyt raukka, ja minä voin kyllä laittaa vuoteeni tänne penkille taikka luhdille".
"Saat tehdä kuinka tahdot", vastasi Gunnar, ja Liv meni kamariin järjestämään. Vieras vilkasi hänen jälkeensä.
"Jumala siunatkoon sinua!" ruikutti hän, "ja Jumala siunatkoon teitä molempia tästä. Tämä talo lienee kai Haugen tai sinne päin", sanoi hän hetken vaiti-olon jälkeen ja antoi silmäin lentää viekkaasti ympäri. Nyt ääni jo oli aivan toisellainen. "Niin niin!" jatkoi hän, ja sanat tulvailivat niin liukkaasti hänen suustaan, "arvasin jo tulleeni kelpo ihmisten luo, ja Gunnar Haugen ei ole nimi, joka pimeään on piiloitettu. Se on tunnettu köyhältä ja rikkaalta, taloissa ja kylissä, ja sitä nimeä löytää kylvettynä tielle, missä vaan kulkee".
"Vai niin?" — vastasi Gunnar ja rypistytti otsaansa, "silloin et arvattavasti ole tavallisia teitä kulkenut". Sen sanottuaan kävi hän istumaan penkille ja tirkisti ikkunasta ulos. Vieras katseli varovasti ympärilleen, ojensi itseänsä suoraksi ja katseli vakoen Gunnar'ia.
"Mikä on nimesi?" kysyi Gunnar vaitiolon jälkeen ja katseli hänen puolehensa. Silloin katselivat häneen kaksi suurta, mustaa, hohtavaa silmää. Mutta samassa hetkessä vaipui vieras taas kyyryyn ja loi silmänsä laattiaan.
"Aslak on nimeni", sanoi hän nöyrästi. Gunnar hypähti pöydän äärestä niinkuin olisi saanut piston, mutta tointui kohta jälleen. "Aslak — niinkö", sanoi hän tyynesti ja istuutui jälleen. Liv tuli huoneesen sisä-kamarista.
"Koeta nyt saada hiukan lepoa, niin minä kohta tulen ruo'an kanssa", sanoi hän ja katseli ystävällisesti Aslak'ia.