Torger kulki luhan sivu; sen ovi oli auki.
Hän astui sisään ja heittihen heiniin maata. Kuinka kauvan hän siinä makasi, sitä hän ei tiennyt. Hänen korvansa kumisivat, hänen silmiänsä huimasi, hän ei voinut itkeä — elämänonni, tulevaisuus, kaikki oli kadotettu, murskaksi mennyt. Päästyään omaan valtaansa hyppäsi hän ylös, otti viulun ja tahtoi lyödä sen seinää vasten. Hän oli jo nostanut sen lyödäksensä, vaan sitäpä hän ei ollut mies tekemään. Hän vaan viskasi sen kädestään, heittihen mahallensa ja peitti päänsä heiniin.
YHDEKSÄS LUKU.
Kolme viikkoa tämän päivän perästä tuli muuan tuttu mies toiselta puolen tunturia Karin luokse. Tervehdittyään ja puheltuaan sanoi hän, kun jo oli pois lähtemäisillänsä: sinun täytyy tulla katsomaan miestäsi, Kari, hänen laitansa näyttää surettavalta.
Se mitä Karilla oli kädessä, putosi maahan. — Eikö hän ole matkustanut? kysyi hän.
— Ei, hän hoipertelee humalassa melkein joka päivä talosta taloon siellä kylässä.
Silmänräpäyksessä Kari käsitti kaikki mitä oli tapahtunut. Hän nousi paikalla ylös, otti ruokaa nyytiin, sitoi pojan selkäänsä ja lähti astumaan. Päästyänsä tunturin tuolle puolelle, rupesi hän etsimään miestänsä. Hän kulki kysellen talosta taloon; viimein hän löysi hänet muutamasta ladosta. Siinä hän parast'aikaa nukkui kalpeana ja hermotonna. Hän viskautui hänen päällensä: — Torger, Torger! johan minä viimeinkin sinut löysin!
Torger hypähti ylös. — Sinäkö se olet, Kari? älä tule minua likelle, minä en ole sinun arvoisesi.
— Oh, älä puu tuommoista, Torger! kas tässä on pieni poikasi.
— Älä anna hänen koskea minuun. Tiedätkös, minä olen hoiperrellut täällä kylän juoppona. Ja Jumala tiesi kuinka kauvan olisin sitä tehnyt, jos et sinä tullut. Oi että tulit, oi että tulit!