— No, nouse nyt ylös, Torger, saamaan vähän ruokaa. Sitte mennään kotiin, ja kaikki muuttuu hyväksi jälleen, sanoi Kari koettaen nostaa häntä ylös.
— Eipähän, ei tule hyvä enää koskaan, minä olen lumottu, Kari, pahat henget ovat minut lumoneet. Nyt lipsahti viimeisen kerran, ja minä en koskaan pääse irti, minä olen kadotuksen oma. Ja Torgerin pää vaipui vaimonsa syliin.
Kari silitteli hänen tukkaansa, poika painautui äitiinsä kiinni ja katsoi häntä kummastuksella.
— Olisit heti tullut kotiin minun luokseni, Torger, sanoi hän.
— Sitä en ollut mies tekemään, minä häpesin sekä sinua ja poikaa, että koko maailmata. Tekipä melkein mieleni tehdä loppu itsestäni.
— Kyllä minä hyvin ymmärrän sen. Ja sitte täytyi sinun ryhtyä viinaan kiinni saadaksesi voimaa unhottamaan jo soittamaan.
— Ei, ymmärrätkö sen, Kari? Herra ymmärrätkö sen? sanoi Torger, taas kohottaen päätänsä. — Niin, näetkös, kun juon, niin tuntuu kuin tulisin niin rajuksi ja huimaksi; minulle kaikki näyttää niin isolta ja vahvalta, niinkuin näkisin unta, ja silloin minä uskallan ryhtyä siihen käsiksi, ja silloin osaan soittaa; muuten tulee paljasti sotkua. Mutta se on syntiä, minä tiedän sen; minä turmelen sillä itseni.
— Tuo tapahtuu vaan niin kauvan kuin olet noin surumielisenä, Torger. Kun tyynnyt, ja kaikki tulee vanhoillensa niin ei sinun enään tarvitse juoda. Ei kaikki soittoniekat juo; Ole Bullkaan ei juo.
— Niin, se on sentähden, että hän on ehtinyt perille, mutta minä en koskaan pääse perille, en koskaan, sillä minä olen siihen liian vanha, sanovat ihmiset. Ja siten täytyy minun juoda, jos minun on soittaminen. Sentähden pitää sinun, Kari, polttaa viulu, sillä minussa ei ole siihen miestä, tahi kätkeä se niin, etten sitä enää ikään näe. Se se on minun turmioni.
— Niin kai, tuosta kyllä voimme puhella tiellä, sanoi Kari.