— Ja sitte minä alotan uuden elämän ja koetan päästä kunnolliseksi ihmiseksi. Ja sitte sinun ei tarvitse minun tähteni hävetä, Kari.
— Sitä en vielä koskaan ole tehnyt, Torger.
— Oi, sinä olet niin hyvä, niin hyvä. Jos ei minulla olisi sinua, niin tulisi minusta pian loppu. Ja sinä olet ainoa, joka minua ymmärrät.
Kari otti häntä kädestä kiinni; sitte hän pani pojan hänen selkäänsä, itse otti hän viululaatikon, ja nyt mentiin taas kotiinpäin.
Kari näki, että Torgerilla tällä kertaa oli tosi tarkoitus, kun ei tahtonut nähdä viulua. Sentähden hän kätki sen erääsen kaappiin, jonka avain oli hänellä itsellään, eikä puhunut hänelle viulusta sanaakaan. Torger tarjosi itseänsä heinäntekoon, vaan ei ollut ketään, joka olisi hänestä huolinut; he tiesivät ennestään, että hän oli melkein kelvoton. Vihdoinkin hän sai työtä 40 äyristä päivässä talon ruo'assa. Ensimmäisinä päivinä meni työ jokseenkin, mutta sitte tuli loppu. Parastaikaa niittäissänsä jäi hän viikate kädessä töllistelemään. Toiset osoittivat häntä sormillansa ja nauroivat. He eivät tienneet Torgerin näkevän näkyjä, kuulevan sävelien surajavan ympärillään. Pian he saivat hänestä sananparren: "tekee työtä kuin Torger soittaja", kun työ meni kovin hitaasti ja vähin erin. Torger tuli tyytymättömäksi ja raskasmieliseksi. Tuntui kuin tämäkin tie tukkeutuisi hänen edessään, ja se oli ainoa, johon hän saattoi turvautua; sillä viuluun hän ei enään tahtonut ryhtyä; sen hän oli päättänyt. Hän ei vaan osannut käsittää miten se vähä, minkä hän ansaitsi, riitti heidän elää; mutta Kari sen kyllä käsitti. Hän istui ja neuloi ja päivillä hän kehräsi, saatuansa kodin siivotuksi ja elukat ruokituksi. Mutta Torger sitä ei tiennyt. Hänen huoneessa ollessa asettui Kari aina takan ääreen ja laulaa hyrätteli, ja Torger luuli saavansa lisää ahkeroimisen rohkeutta kun näki kuinka helposti kaikki kävi Karilta.
Vielä oli yksi seikka, jota Torger ei tiennyt, ja se oli se, että Kari aina Torgerin poismentyä otti viulun sen piilopaikasta ja antoi pikku Jonille. — Nyt saat, Jon pyrkiä yhtä hyväksi soittajaksi kuin isäsi on, sanoi hän, ja poikaressu otti viulun ja rupesi kihnuttamaan. Mutta viulu oli iso ja raskas, jonkatähden hänen täytyi nojata sitä lattiaa vasten, ja ottaa jousi keskeltä kiinni. Sitte äiti neuvoi häntä asettamaan sormensa oikein, sillä sen hän muisti niiltä ajoilta, jolloin hän itse opetteli, eikä kauvan viipynytkään, ennenkuin poika osasi soittaa kaikki ne laulut ja lapsenrallatukset, jotka äiti iltasilla hänelle lauloi.
Pitkä aika kului tällä tavoin, ja Torger synkistyi päivä päivältä synkistymistään. Hän huokaili niin syvään penkillä istuessaan. Silloin Kari muutamana pyhä-aamuna viulu kädessä tuli hänen luoksensa. — Soita nyt pyhän virsi minulle, niin olet hyvä, sanoi hän tyynesti.
Torger katsahti häneen ja otti hiljalleen viulun. Hän piti sitä kotvan aikaa kädessänsä, sitte hän viimeinkin kohotti jousta. Ja hän soitti virren ja vieläpä toisenkin, mutta sitte hän kiepsahti harhatielle. Sävel yhtyi säveleesen, ei hän enää tiennyt mitä soitti. Kari istui vuoteen-laidalla ja kuunteli; pikku poika makasi isänsä edessä ja katseli ihmetellen kuinka nopeasti hänen sormensa liikkuivat. Torger soitti yhtä mittaa puolille päivin; silloin Kari meni ja otti häneltä pois viulun. — Nyt kätkemme sen taas joksikin aikaa, virkkoi hän. Silloin kallisti Torger päänsä pöytää vasten ja itki.
Muutamana päivänä tullessansa odottamatta kotiin näki hän pojan seisovan varpaillaan jakkaralla ja kurottaen hakemaan jotakin kaapista. — Mitä sieltä tahdot? sanoi Torger kovasti.
— Viulua! änkkäsi poika.