— Kyllä minä sinulle näytän, jos kosket viuluun, sanoi Torger, nosti hänen alas ja ravisti häntä.
— Äiti sanoo että minusta pitää tulla yhtä hyvä soittaja kuin sinä olet, sanoi pikku Jon nyhkyttäin.
— Mikä nyt on? sanoi Kari, joka samassa tuli navetasta huoneesen.
— Ethän vaan opeta pojalle tätä pirullisuutta? sanoi Torger.
Kari ei vastannut, otti vaan tyynesti viulun kaapista ja antoi sen pojalle. — Nyt saat näyttää isällesi kuinka vankka sinä olet, sanoi hän, ja poika istuutui kihnuttamaan, "vasikka tuli pojan luo ja lehmä äitin luo".[10]
Torger tunsi aivan hyvin koko kädenryhdin omasta lapsuudestaan. Hän meni pojan luo ja tempasi viulun hänen kädestänsä. Siitä Kari vihastui, ja se oli ensi kerta, jolloin Torger näki hänet suutuksissa. — Häpeä vähä, Torger, menetellä tuolla tavalla! Kun sinä viskaat pois sen, mikä sinussa parasta on, niin ei ole muuta kuin kohtuullista, että poikasi ottaa sen korjuusen. Ja jos Jumala on hänet soittajaksi määrännyt, niin hänestä se tulee.
— Eikö sinusta ole siinä kyllä, että täytyy kärsiä tämmöistä, kuin minä olen, vastasi Torger; — pitääkö meidän vielä lisäksi vetää ainoa poikamme tähän onnettomuuteen?
— Näytä nyt järkeäsi, Torger, sanoi Kari. — Niin kauvan kuin voipi sinun sukuasi muistaa, on siinä ollut soittajia, eikä kukaan tiedä heidän olleen onnettomia. Paikkakuntalaiset ovat olleet ylpeitä heidän tähtensä, kunnes pappi tuli noine uusine oikkuineen. Etkä sinäkään, Torger, ole ollut onneton koko elämääsi, sen väittäminen on sinulta kiittämätöntä. Etkö muista kuinka sinä nuorena viuluinesi samosit kaikki maat ja metsät? etkö muista kuinka onnellinen olit kun ensimmäisiä vuosia olimme naimisissa, ja aina siihen asti, kunnes uusi pappi tuli? Kuinka hyvältä sinusta tuntui että osasit soittaa, silloin kun menetimme pienen tyttömme? sinä sanoit sen helpottavan rintaasi; entäs sitte pyhä-illat leikkimäellä? Niin, sinulla on ollut sangen monta hyvää aikaa, kuule Torger, joista sinun tulisi kiittää Herraa.
— Mutta hepä eivät kokeneet sitä mitä minä nyt koen, ei isäni eikä kukaan niistä toisista, sanoi Torger. — Luuletko minulla olevan vähemmän halua soittamiseen nyt kuin ennenkään? Kun kosken viulunkieliin, tuntuu kuin sormia polttaisi, mutta ne liekit, ne ovat helvetinliekkiä, jotka hiipivät kieliä ylöspäin. Nyt olen saanut silmäni voidelluksi silmivoiteella.
— Sen silmivoiteen voit huoleti lähettää papille takaisin, vastasi Kari tyynesti. — Ei, sinun kohtalosi on pidellyt sinua kovissa kourissa, Torger, ja sinä olet ollut liian hento sitä vastustamaan, se on koko asia. Se ei ole onnettomuus että olet soittaja, vaan se, että sait näköpiiriisi jotakin korkeampaa ja rupesit haluamaan suurempia kuin nuo muut, vaan et saanut tilaisuutta päästä niiden perille. Sinun olisi pitänyt päästä täältä liikkeelle ennemmin. Mutta jos sinä pääsit liian vanhaksi, niin meidän poikamme ei pidä siksi päästä, ja se se on, jota meidän nyt tulee harrastaa: saada hänet ehtimään perille. Sillä soittajaksi hän on luotu ja siksi pitää hänen päästä, ja hänellä ei ole sitä levottomuutta kuin sinulla, hän on tyynempi ja syvällisempi; hänen tulee saavuttaa se, jonka saavuttamista sinä uneksit.