Torger seisoi pidellen kiinni tantarista, hänen rintansa huokui; hän meni joutuun ulos sanaakaan sanomatta.

Pari kuukautta oli kulunut ja talvi tuli. Ensimmäinen lumi oli jo ilmestynyt vuorten huipulle. Torger oli ollut niin synkkä viime aikoina, että Kari oli kovin huolissaan. Hän aina hiipi hänen perässänsä, kunnes Torger pääsi kosken sivu; hän näet pelkäsi Torgerin syöksevän siihen. Hän seisahtuikin usein katselemaan alas koskeen tahi istuutui myllyn alapuolelle, missä oli uneksinut onnellisimman laulunsa. Mutta aina hän meni hiljaisena eteenpäin. Kari tiesi, että elämä likiseudun taloin asukasten kanssa ikäänkuin tukehutti Torgeria ja joka päivä verestytti papin kirouksen; hän tiesi että häntä koetettiin kääntää, vaan sille ei hän mitään voinut. Sai mennä niinkuin tahtoi.

Muutamana aamuna hänen herätessään oli Torger poissa. Kari oli yöllä istunut niin kauvan työnsä ääressä, että nukkui sikeästi eikä herännyt Torgerin noustessa. Ahdistus sydämmessä hän juoksi ulos aikoen mennä koskellepäin. Silloin hän näki poikansa istuvan itkien lattialla. — Äiti, viulu on poissa, sanoi hän. Kari repäsi auki kaapin oven; tosiaankin, se oli poissa, ja jousi ja viululaatikko myös. — Jumalan kiitos! Viulun on isäsi ottanut, sanoi hän, hän kyllä tulee takaisin kun joutuu.

— Mutta nyt minä en saa soittaa.

— Hiljaa, poikaseni, äiti kyllä keksii neuvon siihen. Samassa toi Kari Torgerin lapsenviulun. — Kas tämän saat sinä, ja äiti menee kauppamiehelle tänään ostamaan siihen uudet kielet.

Talvi oli kulunut pitkältä, vaan Torger ei ollut kotiutunut. Kari ei ollut peloissaan hänen tähtensä. Niin kauvan kuin hänellä oli viulu, tiesi Kari ettei mitään häntä vaivaisi, kun hän vaan voisi pysyä viinasta erillään. Sinä talvena sai Kari kokea miltä tuntuu leskenä ja yksinänsä pienen lapsen kanssa oleminen. Mutta hän ei ollut se, joka olisi pyytänyt keltään apua tai valittanut. Päinvastoin — jos joku pistäytyi hänen luoksensa, näytti hänestä Kari niin tyytyväiseltä kaikkeen, ja aina hänellä oli maitopisara pöydälle panna. Puhdasta ja hyvästi järjestettyä oli kaikki pirtissä. Mutta sinä talvena voi usein nähdä Karin tulevan vetäen raskasta kelkkaa perässään vuorten ja mäkien yli. Köysi oli hänellä silloin käärittynä molempain olkapäiden ympärille, ja pieni, vilunsininen poika isot lapaset kädessä lykkäsi perästä. Hän oli käynyt metsästä puita hakemassa. Semmoista ei kukaan olisi voinut ennustaa rikkaan Sylfestin tyttöpuolelle. Jokaisen näpillisen jauhoja ja joka suolanokareen, joka heillä oli ruokaan pauna, kantoi tahi veti hän kotiinsa. Kyläläiset pitivät häntä kelpo vaimona. Mutta olihan kaikissa tapauksissa melkein kuin synti auttaa häntä, sillä hän se piti miestänsä leveällä tiellä. Sen ainakin pappi sanoi. Hän oli tahtonut puhutella häntä pari kertaa sen perästä, kuin kuultiin Torgerin luopuneen viulustansa, mutta Kari oli häntä väistänyt. Viimein ihmisten hyvä sydämenlaatu sai heissä valtaa, ja eräänä päivänä tuli Gudbrand Alimäki[11] halkokuorman kanssa Karin pirtille, ja Marit Lihein lähetti potaatia, mutta Kari ei saanut virkata siitä kenellekään mitään. Hän olikin niin siivo pitää työssä, niin puhdas ja kätevä, ja niin sukkela saamaan kaikki pois käsistänsä. Eikä nähty muuta kuin että hänkin luki ruokasiunauksia ja iltasilla mielellään oli mukana virsiä veisaamassa. Eikä hän kylässä ollessaan laulanut isänmaallisia lauluja tahi muita hullutuksia.

Maaliskuu oli kulumassa kun Torger palasi kotiinsa. Hän tuli hiljaisena huoneesen, laski viululaatikon selästään ja sanoi haikeasti: — Nyt on pitänyt minua tuokion vuoressa taas, mutta nyt luulen voivani olla ihmisiksi jonkun aikaa. Saat kätkeä viulun. Kari ei sanallakaan kysynyt missä hän oli ollut. Iltasella Torger pani 20 taalaria pöydälle.

— Kas näillä saat maksaa mitä olet ottanut velaksi minun poissa ollessani, sanoi hän.

— Enin on maksettu, vastasi Kari, mutta raha-äyreille saattaa minulla kuitenkin olla reikiä. — Sen sanottuaan hän aukasi yhden kaapinlaatikon, otti siitä moneen solmuun solmitun huivimytyn ja pani toisen kymmentaalerisen siihen. Sitte hän sai tietää että Torger oli kulkenut monen paikkakunnan läpi viulua soitellen. Hän oli pyrkinyt päästä Kristianiaan saakka, vaan siitä ei tullut mitään. Kauvan aikaa hän oli ollut juomatta, mutta oli kerran joutunut vimmaan, kun hänen piti soittaa kilpaa muiden paikkakuntain soittoniekkain kanssa. Sillä välin hänellä taas oli itkun ja katumuksen hetkiä, ja muutamana semmoisena hetkenä hän olikin kiireesti kääntynyt kotiin päin, päästäkseen Karin luokse.

KYMMENES LUKU.