Kymmenen vuotta! Tämä aika voipi tuntua lyhyeltä niistä, jotka viettävät rauhallista elämää hyvässä, onnen päiväpaisteen lämmittämässä kodissa. Mutta sille, jonka täytyy kärsiä ja ponnistella, sille, jonka täytyy olla varoillansa päivät ja yöt, jonka täytyy taistella voimallisia ajatuksia vastaan ja koettaa tappaa kaikki paras, mitä hänellä elämässä on, sille on kymmenen vuotta pitkä, pitkä aika.
Torger ei enään ollut tuo reipas, iloisa mies säihkyvine silmineen ja iloisine lauluineen. Hänestä oli tullut synkkämielinen, kipeä mies; hänen selkänsä oli koukussa ja päänsä kallellaan. Kotona ollessaan hän mieluimmin kartti ihmisiä. Hänen silmiinsä oli tullut joku kamala tuijotus; vaan silloin kun hän otti viulun ja kietoi itsensä sävelten silmuksiin, tuli silmiin entinen välke. Se, mikä häntä enimmän lannisti, oli tuo ikuinen taistelu sen kanssa, mitä hän tahtoi, ja sen, mitä hänen olisi pitänyt tahtoa. Se taistelu uudistui joka aamu. Hänen täytyi itsellensä tunnustaa, että se ainoa, mihin hänellä oli halua, ja se ainoa, mihin hän kelpasi, oli soittaminen, ja se oli juuri se, jota hän ei saanut tehdä. Se oli kirottu asia, Jumala ei ollut antanut sille sijaa valtakunnassansa. Ja siihen perkeleen paulaan oli hän ollut kiedottuna pienestä asti; nyt hän ei enään voinut sitä poikki katkaista.
Hän ajatteli usein sitä, mitä äitinsä oli sanonut, että hän nimittäin ryhtyisi jotakin hyödyllistä toimittamaan. Olisi ollut viisainta olla, niinkuin kaikki muut, peto-eläin, joka vaan raastaa itselleen ja omaisilleen; lukitsee kiinni kaapit, ja jolla vielä päälle päätteeksi on se jumalisuus, joka nyt oli tullut tavaksi. Jos hänellä nyt olisi ollut ne taalarit, jotka oli antanut lainaksi tai lahjaksi muille, niin olisi niistä ollut hyvä apu.
Kari huomasi ettei enään maksanut vaivaa puhumalla koettaa parantaa Torgeria. Jospa hän yhtenä päivänä olikin vaiti ja rauhoittui Karin sanoista, niin oli sama vastahakoisuus seuraavana päivänä jo taas edessä. Ja kuitenkin hänen täytyi pitää vireillä epäilystä, taistelua Torgerissa, hän pelkäsi että ilman sitä hänen järkensä särkyisi. Sitte hän keksi toisen keinon. Hän luki hänelle raamattua, niin usein kuin vaan sai jouto-aikaa, ja valitsi aina lempeimmät paikat. Erittäinkin hän luki Johanneksen kirjeitä. Ja sitte hän puhui Torgerille Jumalan suuresta rakkaudesta syntisiä kohtaan. Torger huokasi ja vastasi: ne sanat eivät ole minua varten. Mutta aina häntä halutti kuulla Karin lukevan, ja väliin hän pyysikin häntä sitä tekemään. Usein hän sanoi: — niin, sinä selität sen tuolla tavalla, mutta pappi kyllä selittäisi sen toisin, ja hän on oppinut mies, jonkatähden hän kyllä tiennee mikä oikein on.
Eräänä päivänä Kari sanoi Torgerille: — etkös luule että Jumalan pöydässä käynti sinua vahvistaisi, on kuin minun tekisi sitä mieleni, eikä ole oikein että pysymme poissa, vaikka pappi onkin nurja meitä kohtaan.
Torger katsoi häneen kiiltävin silmin; — en kaiketi minä voi ajatellakaan sinne pääsemistä, vastasi hän.
— Jumalan pöytä on kaikkia varten, jotka tarvitsevat Hänen armoansa, sanoi Kari.
Iltapäivällä hän seisoi papin kirjoitushuoneessa. — Minä tahtoisin mielelläni saada itseni ja mieheni kirjoitetuksi ripille tulevaksi pyhäksi, sanoi hän.
— Vai tulit sinä viimeinkin, sanoi pappi. — Onko hän nyt pannut pois viulun?
— Hän panee sen pois, kun häntä siihen peloitetaan. Jos hänelle tulee kovin vaikea, niin ottaa hän sen käsille taas, ja se häntä helpottaa.